Teatteriarvio: Saatana saapuu Moskovaan koherenttina kaaoksena

Mustaa magiaa, mustaa huumoria ja ylisukupolvista yhteiskuntakritiikkiä yhdessä psykedeelisen tiiviissä paketissa. Mihail Bulgakovin klassikkoromaani kääntyy vaivattoman oloisesti myös Joensuun kaupunginteatterin lavalle.

Tarina avautuu katsojalle pienissä pätkissä. Juoneen sisältyy kolme tarinaa, jotka kietoutuvat toisiinsa muodostaen monikerroksisen narratiivin taiteen sananvapaudesta. Epäkronologisesti koottu tarina alkaa Professori Wolandin (Samu Stenberg), itse Saatanan, saapumisella 1930-luvun Moskovaan. Väliin sujahtaa vilahduksia Mestarin (Otto Henriksson) käsikirjoituksesta Pontius Pilatuksen (Markku Maasilta) moraalisesta dilemmasta liittyen Jeshuan kuolemantuomioon. Mestarin ja Margaritan (Regina Launivuo) romanssi punoo tarinan yhtenäiseksi, kun Margarita tekee sopimuksen paholaisen kanssa vapauttaakseen Mestarin mielisairaalasta, jonne hän on päätynyt romaaninsa vuoksi.

Wolandin seurue viihdyttää veikeällä hassuttelullaan ja absurdilla huumorillaan, jonka tähdeksi nousee Anna Ojanteen esittämä Begemot-kissa. Kaaokseen taipuva katti rikkoo vitseillään neljännen seinän – mietinkin, onko metateatteriksi kehystetyn esityksen viittaus saapasjalkakissaan silkkaa sattumaa vai tietoinen päännyökkäys samaan aikaan pyörivälle Joensuun Oopperayhdistyksen Saapasjalkakissa-oopperalle.

Koko näyttelijäkokoonpanon suoritukset soljuvat hyvin keskenään; niin fyysisen kuin sanallisen komedian elementit osuvat onnistuneesti kohdalleen. Erityisesti Joensuun kaupunginteatterille uusi kasvo Petra Heinänen jäi mieleen piikittelevän Tohtori Stravinskajan roolissa, joka hienovaraisesti edustaa ylhäältä alaspäin kohdistuvaa painetta kansalaistottelevaisuuteen autoritäärisessä valtiossa.

Tuplaroolitusten valinnat ovat myös varsin onnistuneita. Vilkaisin vertailun ja mielenkiinnon vuoksi Tampereen teatterin roolitusta esityskauden 2021/2022 tuotannosta, jossa Margarita ja Jeshua ovat valikoituneet saman näyttelijän rooleiksi. Joensuun Mestari/Jeshua-yhdistelmä toimii vallan mainiosti rinnastuksen luomiseksi kiistanalaisen sanan levittämisestä ja sen tuomasta tuomiosta. Lisäksi runoilija Bezdomnajan ja Leevi Matteuksen (Outi Ikonen) yhdistäminen Pilatuksen tarinan ja Jeshuan sanan jatkamisesta luo saumattoman rinnastuksen tarinoiden välille.

Esityksen visuaalinen ilme on ymmärrettävästi epäyhtenäinen, sillä miljöössä liikutaan eri ulottuvuuksien välillä. Lavasteet erottelevat kuitenkin tapahtumapaikat tehokkaasti toisistaan helpottaen jaksottaisen juonen hahmottamista. Omaksi suosikiksi nousee Jershalaimin simppeli ulkomuoto: käsikirjoituksen sivuilla vuoratut pilarit ja hento kaiku luovat mielikuvan loputtomassa tyhjyydessä leijuvasta hallista henkiin herätetyillä tekstin riveillä.

Toinen visuaalisesti vaikuttava kohtaus on toisen puoliajan aloittavat Täydenkuun tanssiaiset, joiden makaaberi vieraskattaus liittyy mukaan Ulla Päivikön hypnoottiseen koreografiaan. Vaikka kokonaisuutena kohtaus on näyttävä ja mieleenpainuva, tanssijaisvieraiden leningit töksähtivät omaan silmääni. Maskuliinisten vieraiden puvustuksessa jokaisella on omat persoonalliset yksityiskohtansa näyttäen samanaikaisesti yhtenäiseltä. Feminiinisten vieraiden mekot muistuttavat puolestaan 2010-luvun yläasteen tanssiaisista, mikä valintana hämmästyttää, kun kyseessä on joukko historiallisia kummituksia.

Vaikka teosta voisi analysoida loputtomiin niin Bulgakovin oman elämän kuin Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän olosuhteiden yhdenmukaisuuksien puitteissa, näytelmä toimii erinomaisesti myös omana kokonaisuutenaan. Kärryillä pysyy, vaikka alkuperäisteos ei olisikaan ennestään tuttu.