Arvio: Oravanpyörässä kireitä pinnoja ja löysiä ruuveja

Teatteri Möhkö: Oravanpyörä

8.7.2024

Ohjaus Laura Kaljunen

Käsikirjoitus Ella Eronen, Mika Eronen

Puvustus ja lavastus työryhmä

Runsaslukuinen yleisö lipuu katsomoon tervapääskyjen kirmaillessa hiljakseen taustalla virtailevan Koitajoen yllä. Näissä maisemissa on helppo yltyä runolliseksi. Möhkössä esitetään tänä kesänä omatekoista näytelmää Oravanpyörä. Omatekoinen ei tarkoita tässä ole ala-arvottavaa laatusanaa vaan sitä, että produktio on käsikirjoitusta myöten työryhmän omaa aikaansaannosta. Kutkuttavat ovat lähtökohdat.

Oravanpyörä on eräänlainen kasvutarina maalla-asuvasta nuoresta Sirkusta (Ella Eronen), joka päätyy Helsinkiin rikkaan pintaliihottaja Jessica Strömbergin (Janette Aellig) vaalikampanjavastaavaksi. Itsestään riippumattomista syistä hän saa hommassa nenilleen, ja on jo epätoivon hetkellä hyppäämässä parvekkeelta kun näytelmän puolijumala ex machina – puhuva orava (Minttu Tolvanen) – ottaa tytön huomaansa ja kantaa tämän takaisin kotikyläänsä. Sirkun poissaollessa kyläläiset ovat jäykkää opettajatarta (Maija Nuutinen) myöten löytäneet itsensä luonnon helmaan, ja perustaneet metsään jonkinlaisen retriitin hermolomaa tarvitseville. Ilkeät Strömbergit eivät päästä pinteestään vaan uhkaavat hakata metsän asuntonäyttelyalueeksi. Jessica saapuu tekemään sovintoa Sirkun kanssa, kääntyy kyläläisten puolelle, ja hanke saadaan estettyä.

^{Ainakin näin} tulkitsin. Näytelmässä on kotikutoinen vivahde siinä, että juonikuviot lienevät eläneet tehdessä. Toisella puoliskolla mietin ”puunhalaajien” kohelluksen seassa, että mihin tämä liittyikään. No, draamankaari kulkee lopulta konfliktin kautta loppuratkaisuun. Näytelmässä on haluttu puhua kiireettömyyden ja luonnon arvostamisen puolesta. Tarina on siinä vain eräänlainen kehikko, johon banderollit saa viritettyä.

Ilmaisu palloilee räjähtävän ja lakonisen välillä. Ensimmäisestä esimerkkinä Laura Piltosen ottaessa lavan haltuun ylienergisenä Arvona, jälkimmäisestä Tarmo Kortelaisen siirtymiä jouhevoittava urkuironia. Lavastus on perinteistä maaseuturomantiikkaa kyläkauppoineen ja mattolaitureineen. Möhkön idyllissä mikä hyvänsä muu olisi toisaalta tyylirikko.

^Ohjaaja Laura Kaljunen on saanut heterogeenisestä näyttelijäjoukosta irti paljon. Ikähaitari ei aivan kulje vauvasta vaariin mutta paljoa ei puutu. Jokainen tuntuu saaneen leikissä sen roolin, jossa on omimmillaan. Tunnelma lavalla on joka tapauksessa hyvä, ja tuntu langanpään katoamisesta taitaa olla vain tahallinen kiusa tiukkapipoisemmalle katsojalle.

Kun unohtaa kiireen, esimerkiksi kun kaunis ”öpykätön” kesäilta hellii kesäteatterivierasta, sitä osaa arvostaa sellaistakin pikkuseikkaa kuin erinomaista käsiohjelmaa. Kunnollisen taustainformaation tarjoaminen katsojalle on katoavaa taidetta. Teatteri Möhkön irtiotto oravanpyörän paikallaanjuoksusta on ehdottomasti pidemmänkin matkan arvoinen.