Arvio: Avioliiton anatomia Ohvanassa
Anneli Mahlamäen ja Jari Salokankaan ilmeillä on suuri merkitys avioliitossa, jossa sanat pysyvät lähes ennallaan vuosin vaihtuessa. Kuva: Samuli Moilanen
TUOTANTO
Pohjois-Karjalan musiikkiteatteri LittleBigMusic
Tahdon! Tahdon!
Ensi-ilta Ohvanan kulttuuritalolla 26.6.2024
TYÖRYHMÄ
Ohjaus Sinikka Tossavainen
Rooleissa Anneli Mahlamäki ja Jari Salokangas
Pianossa Samuli Moilanen
Miksi poiketa vanhasta, tutusta, ja hyväksi koetusta? Ohvanassa tätä pohditaan useammalla tasolla, kun LittleBigMusic uudelleenlämmittää 10 vuotta sitten ohjelmistossa olleen musikaalin Tahdon! Tahdon! (alk. I do! I do! I do!, Jones & Schmidt), jossa käydään läpi erään avioparin taival hääyöstä vanhuudenpäiviin.
Michael ja Agnes ovat keskiarvo-otanta 1960-luvun pariskunnasta. Viattoman nuoren parin osapuolilla ei ennen hääyötään ole ollut näköhavaintoja vastakkaisesta sukupuolesta ilman vaatteita, tai jos on niin vahingossa. Jotenkin se luonto taitaa, ja kolmanteen kohtaukseen mennessa maha pömpöttää. Kaksituntinen musikaali kertoo avioliiton vaiheista kuin tärkeimpien hetkien pysäytyskuvina: lasten syntymät, kriisivaihe, ikääntyminen. Vanhaa tuttua, ja lopulta hyvä kokemus.
Tasoja on useampia. Näytelmä alkaa pintaliidellen miehen ja naisen roolien stereotypioissa. Vuosista toisiin hypellessä käy kuitenkin jotain omituista. Sanat pysyvät lauseissa lähes ennallaan mutta pienet ilmeet ja tauot viestivät siitä, että kannattaisiko, kulta, lukea rivien välistä. Yhtäkkiä kaikki onkin hyytävän todellista.
Väliajalla salakuuntelin parikin keskustelua, jotka alkoivat sanoilla: ”viidenkymmenen vuoden kokemuksella, tuollaista se on...”
Avioliittoa kymmenen ohi menneen vuoden kokeilleena löysin itseni lavalta niin useasti ettei naurattanut. No, ensin jotain jälkitraumaattisen stressireaktion kaltaista, sitten nauratti. Väliajalla salakuuntelin parikin keskustelua, jotka alkoivat sanoilla: ”viidenkymmenen vuoden kokemuksella, tuollaista se on...”
Jos henkilöhahmojen hienon hieno kehitys siirtymästä toiseen on näytelmän suola, niin musiikkikappaleet mansikoita kakun päällä. Musikaalin lajityypin mukaisesti ne kuljettavat juonta omalta osaltaan. Samuli Moilanen uurastaa pianon ääressä koko kaksituntisen lähes tauotta. Harvey Schmidtin musiikki vastaa Broadway-mielikuvia, joskaan viittäkymmentä can-can -tyttöä ei makuukammariin mahdu. Hidastempoisemmat soolonumerot kolahtavat suomalaiseen kesätunnelmaan paremmin, ja varsinkin Anneli Mahlamäen äiti, joka löytää itsensä tyhjästä talosta lasten muutettua pois, on riipaiseva.
Pieni työryhmä, pieni sali, silti pieteetillä tehty produktio. Lavastus ja puvustus ovat kalvosinnappeja myöten autenttista. Jari Salokankaalle jokin papukaijamerkki siitä, kuinka monta kertaa hän saa riisuutua ja pukeutua lavalla.
Ohvanan kulttuuritalon miljöö tarjoaa muutenkin puitteet nostalgiselle aikamatkalle. Tahdon! Tahdon! sijoittuu menneeseen aikaan, ja vaatimus tekstin modernisoimisesta olisi ymmärtää väärin koko juttu. Vaikka uudemman sukupolven edustaja onkin saattanut tutustua ihmisen fysiologiaan jo ennen papin aamenta, ei se omistautumisen ja uhrautumisen vaikeus, mitä elämän mittainen sitoutuminen kysyy, ole mikään uusi keksintö.