Arvio: Riäkkyteatterin Miehen kylkiluussa etsitään vapautta vapaudesta
Kuvassa vasemmalta oikealle: Mammu Koskelo, Anne Salin, Auli Vainio, Toni Riihiluoma, Helmi Linnosmaa, Kalevi Harinen. Kuva: Oona Heikkinen
Riäkkyteatterin Miehen kylkiluu
Paksuniemen näyttämöllä 21.7.2024
Ohjaus Kirsi Koskelo
Musiikki Mammu Koskelo & työryhmä
Kreikkalaiskirjailija Nikos Kazantzakisin hautaan on kaiverrettu hänen mottonsa: En tahdo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa. En muista, miksi tämä piti taannoin tarkistaa mutta se taisi olla kohtalon isomman käden ohjausta Riäkkyteatterin Jotuni-tulkintaan valmistaen.
Paksuniemen rantamaisemiin on sovitettu tänä vuonna hieman erilainen klassikko. Miksei kesäteatterissa sopisi käsitellä rakkauden, avioliiton, vallan, ja vapauden monimutkaista vyyhtiä kun sen taitaa. Alkuperäisen tekstin 110 vuoden ikä ei tarkoita pölylle aivastelua (atshiih!) – Jotunia päntätään yliopiston kirjallisuuden kursseilla ihan syystä. Sen verran modernisointia työryhmä on uskaltanut harrastaa, että tapahtumat ovat siirretty iloiselle 50-luvulle, jotta mukaan saadaan vähän tutumpaa iskelmää tarinaa koristamaan.
Juonikuvioissa on kyse saippuaoopperalla pestystä Shakespearesta. Apteekkari (Toni Riihiluoma) ja nuori vaimonsa (Helmi Linnosmaa) ajavat väärinymmärryspäissään toisensa eri teille, kravattisonni Lukasson (Kalevi Harinen) ei osaa sanoa ei, ja kihlaa kaiken hameessa liikkuvan, kuten vanhat piiat Miinan (Anne Salin) ja Amalian (Mammu Koskelo). Apteekin työelämääntutustuja Nti. Zink (Auli Vainio) seuraa silmät pyöreinä sivusta. Väärinymmärrykset lopulta korjaantuvat ja suhdekiemurat suoristuvat suht sujakasti. Ohjaaja kannustaa käsiohjelmassa raaputtamaan tekstiä pintaa syvemmältä. Mainitsemiani suuria teemoja ei todellakaan alleviivata vaan katsojan on niitä itse kaiveltava, kyllä ne ovat siellä.
Mainitsemiani suuria teemoja ei todellakaan alleviivata vaan katsojan on niitä itse kaiveltava, kyllä ne ovat siellä.
Kysymys on nähdäkseni siitä, onko rakastuminen, toiseen ihmiseen sitoutuminen aina oman vapauden menettämistä; onko avioliitto vankila, jonka kahleisiin ihmiset toisiaan jostain paradoksaalisesta syystä kannustavat?
Naisten nyt ainakin on päästävä naimisiin, Vuonna 1914 näin saattoi olla ihan käytännön syistä. Miinalle ja Amalialle kyse on kuin pelistä, tai järjestelykysymyksestä. Kalevi Harisen surullisen hahmon sankari Lukasson ilmentää hellyttävän koomisesti sitä, miten ei ole miehen helppoa olla järjestettävänä.
Näytelmä on hyvin tasapainoinen siinä mielessä, että kaikille roolihahmoille on suotu oma aikansa parrasvaloissa. Apteekkaripariskunta Jussi ja Elli nousee toki tietynlaiseen keskiöön käyskennessään rakkauden varjoisemmilla kujilla. Toni Riihiluoman ja Helmi Linnosmaan yhteiset kohtaukset vievät intensiteetillään. Ammatti- ja harrastelijanäyttelijöiden yhdistäminen vaatii ohjaukselta taitoja, eivätkä taitotasot aiheuta lavalla huomattavaa töksähtelyä. Molemmat puoliajat tuntuvat loppuvan ennenaikaisesti, joten jouhevaksi toimintaa voi myös kehua.
Olisiko tekstiä voinut tuoda vielä lähemmäksi nykyaikaa? Teksti nojaa yhtäältä meidän näkökulmastamme vanhahtaviin asenteisiin, toisaalta näiden murtumiseen. En tuijottaisi liikaa siihen pintatasoon, jossa kunnialliset miehet ja puhtoiset naiset astelevat kohti pappilaa. Tälle kaavalle hihitellään ja tirautellaan yhtä lailla. Klassikon esittäminen ainakaan dialogia pahemmin repimättä on palvelus sellaisille teatterin ja kirjallisuuden ystäville, jotka haluavat tutustua näytelmään ja muodostaa siitä mielipiteensä itse. Rääkkylässä onnistuu.