Kolumni: Jokainen kalastaja tietää, että parhaat apajat ovat vastarannalla

Aika usein minulta kysytään kysymystä ”Ootko käyny kalassa?” Ihmiset, jotka minut tuntevat, toki tuntemattomammatkin, saavat kyllä odottamansa vastauksen, ”Kyllä, olen käynyt kalassa.” Siitä juttua on hyvä jatkaa.

Kalassa olen käynyt pikkupojasta saakka. Ensimmäiset kalamuistoni ovat ukin Oravilahdelta pyytämät lahnat, jotka hän oli tuonut pärekorissa kala-apajiltaan ja säilytti niitä peltokapaleen laitaan kaivetuissa vesikuopissa, joita yhdisti oja. Jo polvenkorkuisena olin isän mukana vesillä.

Kerrankin myrskyssä isä sitoi minut vyöllään soutuveneeseen, että en putoaisi veteen. Pelastusliiveistä ei noihin aikoihin ollut tietoakaan.

^{Eivät kalareissut} olleet aina myrskyisiä. Päinvastoin. Useimmiten istuimme leppoisassa kesäkelissä veneessä tuijottaen punavalkoista ongenkohoa, ja kiskoimme veneeseen ahvenensirrejä, särkiä ja salakoita. Kyllä niistäkin saaliskaloista keitettiin kalasoppaa ja tehtiin paistinkalaa. Jo varhain selvisi kalastuksen perimmäinen olemus.

Kalaa pyydettiin ravinnoksi ruokapöytään. Olihan se melkoinen säästö kaupasta ostettuun vaikkapa lihaan verrattuna ja sitä paitsi terveellistä lähiruokaa kotijärvestä.

Isä piti myös verkkoja, kuten kylän muutkin miehet heti keväällä hauenkudun aikoihin. Myös lahnaa pyydettiin ja kesemmällä ahventa sekä kuhaa. Kalaruokaa riitti joskus kyllästymiseen saakka. Ensimmäinen virveli avasi mahdollisuuksia suurempien haukien pyyntiin ja kokonaan uudenlaiseen kalastustapaan.

Iän karttuessa lähivesiltä oli päästävä yhä kauemmas. Jokainen kalastaja tietää, että parhaat apajat ovat vastarannalla!

Mieluisimmiksi kalastustavoikseni valikoitui vetouistelu upeilla järvillämme ja lohensoutu Tenolla. Pielisjoen lohikoskien lohensoutua en saanut kokea kuin kalamiesten kertomana kootessani vuosituhannen vaihteessa kirjaani Pielisjoen lohensoutajat.

^{Surullisen katkeria} olivat viimeiset Pielisjoen lohenpyytät Kuurnan voimalaitoksen valmistuttua ja tuhottua järvilohen ja -taimenen kutupaikat. Samanlaisia tunteita on itsessäni herättänyt Tenojoen jo kolmatta kesää jatkunut soutukalastuskielto, joka neljänkymmenen Tenolle tehdyn lohireissun jälkeen on jättänyt aukon jokakesäiseen elämänmenoon.

Syy Tenon kalastuksen loppumiseen ei ole voimalaitosrakentaminen vaan Atlantin lohimäärien hiipuminen Jäämerellä ja sen seurauksena jokeen nousevien kalojen vähyys.

Joensuun lähivesillä riittää kuitenkin kalastettavaa. Ja aivan viime vuosina olen opetellut kalastamista jigillä, mikä on ollut vaihtelua tavanomaiseen uistelu- ja heittokalastukseen.

Uusi sukupolvi on paljolti hylännyt perinteisen verkkokalastuksen, ja kalastus painottuukin nykyisin vapaa-ajan kalastukseen erilaisilla aktiivisilla kalastusvälineillä. Vesiltä haetaan enemmänkin virkistystä.

Kesäkuun alkupuolella kävin niin Riihimäen kuin Kontiolahdenkin erämessuilla, missä kummassakin vahvistui ajatus, että me suomalaiset olemme eräily- ja retkeilykansaa. Viihdymme luonnossa, metsissä ja vesillä. Ja on hyvä niin.

Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija.