Joensuun kaupungintaloon liittyy muitakin outoja liikkujia kuin teatterilaisille tuttu Hilppa.
Kyllähän joensuulaiset Hilpan tietävät, mutta kuka on Jani? Ainakin hän tykkää tehdä kiusaa Museo Elielin tekniikalle. Kaupungintalon entinen hallintosiipi muutettiin museoksi, ja pian sen jälkeen alkoi Jani tehdä temppujaan.
– Remonttien yhteydessä kun muutetaan asioita, saattaa ilmestyä kummittelua. Tai sitten se kummittelu katoaa, Joensuun museoiden yleisötyön amanuenssi Ella Törmikoski totesi kaupungintalon Rahakamarissa pyhäinpäivän aattona.
Juttukumppanina Törmikoskella oli perinteentutkimuksen opiskelija Johanna Leppänen, joka on tehnyt kandityönsä Hilpasta, teatterilla viihtyvästä Joensuun tunnetuimmasta kummituksesta.
Joensuun museoilla oli kekriin liittyvä pariviikkoinen tapahtumien sarja, joka huipentui pyhäinpäivän alla kummitusteemaan. Niin suomalaisten kuin monien muidenkin kansojen kansanperinteeseenhän kuuluu uskomus, että sadonkorjuujuhlan aikaan tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välinen raja on ohuimmillaan.
Hilpasta on kertynyt näköhavaintojakin, mutta Jani ei ole vielä näyttäytynyt. Tekniikkaa hän on laittanut takkuamaan, ja sen koki muun muassa Rahakamarin tiloissa harjoitellut kaupunginteatterin työryhmä.
Ehkä Hilppa kävi kannustamassa, että hyvä on tutkimuksesi, jatka vaan.
Johanna Leppänen
– Yksi ryhmän jäsenistä nimesi hänet Janiksi, totesi Törmikoski, joka huomautti myös Rahakamarin kekritilaisuuteen tulleen yleisön kokeneen Janin temppuilun.
– Huomasitte varmaan, että kun nousitte tänne tullessanne portaita, portaikon valot eivät lähteneetkään palaamaan. Ei ole tietoa, mistä se johtuu.
Johanna Leppänen kuuli joskus ystävältään Lauri Latulta, että tämä oli tutkinut kummitustarinoita.
– Kandiseminaarissa minulla välähti, että tämmöisiäkin aiheita voi tutkia, ja sitten se yhdistyi tähän kaupunginteatterin kummitukseen. Kuulin jo lapsena juttuja Hilpasta, kun äitini oli töissä Teatteriravintolassa. Ei äitini koskaan tavannut Hilppaa, mutta oli hän lähtenyt täältä äkkiä pois sen jälkeen, kun oli työvuoron jälkeen yksinään sammutellut valoja kaupungintalolta.
Leppänen muistutti, että kummitustarinat ovat olleet yhteisöllistä viihdettä jo silloin, kun pimeissä pirteissä on tarinoitu. Kristinuskon Suomeen tulon jälkeen kummitustarinoita on käytetty moraalisten sääntöjenkin vahvistamiseen.
Hilppa-tarinoihinkin voi soveltaa tulkintaa moraalin vankistamisesta.
– Hilpan on sanottu pitävän musiikista. Vaikka Hilppaa on kuvailtu hyväntahtoiseksi, hänestä löytyy myös temperamenttia. Iso teippirulla on saattanut lentää kaapista, jos joku on laulanut harjoituksissa huonosti. Ehkä Hilppa on viestittänyt, että työ pitää tehdä kunnolla.
Ensimmäiset havainnot Hilpasta ovat 1970–1980-luvuilta. Jo sitä ennen Joensuussa on kerrottu tarinoita ainakin kahdesta kaupungintalon levottomasta sielusta.
Vuonna 1919 kuolleen lämmittäjä Tahvo Tahvanaisen kuultiin kolistelevan lämmityskattiloita ja pattereita, ja vuonna 1923 kattilat lentelivät ja katetut pöydät menivät sekaisin, kun ravintolasta irtisanoutunut, mahdollisesti kiusaamisen kohteeksi joutunut keittäjä Augusta Mandelson osoitti mieltään.
Johanna Leppänen itsekin joutui opinnäytetyötä tehdessään miettimään, näkikö hän oikeasti teatterin näyttämöllä tummapukuisen hahmon vai ei.
– Kävin katsomassa toista valmistavaa esitystä Aina joku eksyy -näytelmästä. Mielestäni kaikki näyttelijät olivat näyttämön etuosassa, kun takaosassa nousi mustiin pukeutunut naishahmo, joka oli viidentoista sekunnin ajan näyttämöllä ja lähti pois. Vatsani kierähti ympäri. Pakko oli käydä väliajalla kysymässä ohjaajalta, oliko sinne taustalle ohjattu joku kävelemään. Ohjaajallakin meni silmät pyöreiksi, että ei kyllö oo. Ehkä Hilppa kävi kannustamassa, että hyvä on tutkimuksesi, jatka vaan.