Elokuva: Suuruudenhullu uni

Asterin edellisessä elokuvassa Midsommar (2019) yhdysvalatalaiset opiskelijat matkustivat Ruotsiin ja kohtasivat keskikesän loputtomassa auringonpaisteessa pakanallisen hedelmällisyyskultin. Elokuva oli visuaalisesti loistelias ja sen vaikutus näkyy monissa uusissa kauhuelokuvissa.

Uusi elokuva eroaa selvästi ohjaajan aikaisemmista elokuvista. Se on enemmän surrealismia kuin kauhua. Beau Is Afraid on lähes freudilaisen psykologinen elokuva, joka yrittää selvittää vertauskuvallisen kotiinpaluun aikana hauraan päähenkilön, Joaquin Phoenixin antaumuksella esittämän Beaun, psyyken saloja. Elokuvan alussa Beau soittaa äveriäälle äidilleen ja kertoo olevansa tulossa vierailulle kuolleen isän muistopäivänä. Tämän jälkeen kaikki menee vinoon.

Elokuva jakautuu neljään jaksoon. Elokuvan alku tapahtuu Beaun kerrostaloasunnossa. Asunnon ulkopuolella väijyy psykoottinen alaston murhaaja ja muita hämäriä hahmoja. Seuraavaksi, auto-onnettomuuden jälkeen, Beau herää koomisen avioparin kodista ja joutuu teinityttö Tonin (Kylie Rogers) piinaamaksi. Sieltä Beau pakenee kiertävän teatteriseurueen näytökseen. Ja lopulta päästään äiti Mona Wassermannin (Patti LuPone) omistamaan valtavaan taloon.

Elokuva on parhaimmillaan ollessaan unenomaisen outo ja outoutta elokuvassa riittää. Elokuva on jotenkin amerikkalaisella tavalla vainoharhainen ja sekopäinen. Elokuva vertautuu Paul Thomas Andersonin psykedeelisempiin elokuviin ja välillä jopa David Lynchiin.

Psykologista realismia elokuva ei ole. Se pyörittelee äiti-poika-suhdetta, mutta jotenkin sarjakuvamaisesti. Ehkä elokuvan on tarkoitus olla jonkinlainen psykodraama, sukellus Beaun pelkoihin, syyllisyyteen ja seksuaaliseen pidättyväisyyteen keinotekoisten kohtausten kautta.

Kerronnallisesti tietyt yksityiskohdat kertautuvat. Beau elää lapsuutensa traumaa koko ajan uudelleen. Kolme tuntia tätä kaikkea on liikaa. Elokuva on suuruudenhullu, mutta edes ohjaaja ei tunnu täysin tietävän mistä lopulta on kyse.