Kirja: Hyväntuulinen lukumatka Viroon
Joensuulaisen kirjailijakaksikon Jukka Moskuvaaran ja Hanna Rentolan ensimmäinen yhteinen teos Aika Tartossa (Enostone 2023) kuvaa yhdentoista päivän pituista matkaa Viron Tarttoon. Kyse on elämänmyönteisestä matkapäiväkirjasta, nelikymppisten seikkailusta, jossa keskeiseen osaan nousee läsnäolon, ihmettelyn ja itsetutkiskelun teemat.
Jukka ja Hanna antavat luvan itselleen altistua vaikutteille, inspiroitua ja elää hetkessä – ja joka päivä he tuottavat tekstiä kokemuksistaan. Kirjoittamista ohjaa ja kehystää runoilija Jaan Kaplinskin runous. ”Älä koskaan matkusta uuteen maahan ilman runoilijaa!” Hanna julistaa.
Lukemista kuulee usein verrattavan matkantekoon. Matka-aiheisessa kirjallisuudessa vertaus ehkä korostuu, ja lukija voi parhaimmillaan tuntea matkakumppanuutta henkilöhahmojen seurassa. Matkanteko Jukan ja Hannan seurassa on mutkatonta. Lukija voi nopeasti heittäytyä kohtaamisten ja seikkailuiden äärelle, joita ohjaa tekijöiden tietoinen altistuminen sattumanvaraisuudelle.
Päiväkirjamerkinnöissä vilahtelevat Tarton mansardikatot, kahvilat ja kauppahallit. Lehmukset reunustavat katuja ja hevoskastanjat kukkivat. Keskiössä ovat kohtaamiset paikallisten taiteilijoiden kanssa, joitten seurassa kirjailijakaksikko keskustelee taiteesta, elämästä ja työstä. Tekijät ilmaisevat, etteivät halua käsitellä Tarton historiaa, mutta kaupungin nykyisyydestä heidän onnistuu piirtää esiin kiinnostavia tuokiokuvia.
Viittauksilta historiaan ei tietenkään voida välttyä. Jo pelkästään kulttuurihistoriallisesti arvokkaat paikat sisältävät kerrostumia ja tarinoita, joihin matkapäiväkirjan muoto luontevasti yhtyy. Esimerkiksi mielenkiintoinen on kirjailija Mika Keräsen järjestämä vierailu runoilija Kaplinskin kotitalolle, jonka Aino ja Otso Kallas rakennuttivat 1910-luvulla. Keränen tietää kertoa riemastuttavan anekdootin edesmenneestä taidekriitikko Otso Kantokorvesta, joka maalasi talon seinään rakkausgraffitin Ainolle. Talon on annettu valitettavasti rapistua viime vuosien suojeluyrityksistä huolimatta.
Minä-kerronta auttaa lukijaa pääsemään samaan aikaan lähelle tapahtumia sekä säilyttämään niihin sopivan etäisyyden. Tekijät kokeilevat myös yhteiskirjoittamista, jonka he kuitenkin toteavat hankalaksi. Itse olisin lukenut mieluusti enemmän yhdessä kirjoitettua tekstiä. Yhteiskirjoittaminen olisi saattanut muovata rakkauden ja kuulumisen kokemuksista vieläkin voimallisempia.
Vaikka Kaplinski toimii kirjassa inspiraationa vapaalle kirjoittamiselle, toivoin lukiessani, että suorat siteeraukset runoista olisivat tulleet ilmaistuiksi kursiivein tai lainausmerkein. Myös huojunta kerrontamuotojen välillä aika ajoin mietitytti. Minä-kerronnan muotoa rikotaan käyttämällä ulkopuolista kertojaa, runoa, dialogia ja jopa reseptiä. Variaatiot rytmittävät hauskasti kokonaisuutta. Sen sijaan muutamat äkilliset vaihdokset sinä-kerrontaan lukujen sisällä tuntuvat tarpeettomilta. Jos kirja koostuisi päiväkirjan sijasta tekijöiden kirjeistä toisillensa, asia ei häiritsisi.
Arvoituksellisuuden hehkua kirjaan tuovat sattumukset, joita Jukan ja Hannan kohdalle osuu vähän väliä. Sattumukset ilmenevät odottamattomina yhteyksinä, jotka voimistavat tunnetta, että asiat ”loksahtelevat”. Kummallista kyllä, sattumukset tuntuvat ulottuvan myös teoksen ulkopuoliseen maailmaan.
Kirja-arviota kirjoittaessa lähikirjaston hyllyyn ilmestyi suosituksena Jaan Kaplinskin runoja kuudelta vuosikymmeneltä kokoava Ilta tuo takaisin kaiken, johon teoksessa kaiken aikaa viitataan. Niinpä myös kriitikolle ”kävi Tartot”, kuten matkapäiväkirjassa asia nasevasti ilmaistaan.
Kommentoi