Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Herrat ja narrit takaavat Enossa kunnon kurituksen

Jarkko Saksa, Juha Koljonen, Mika Merilä ja Miia Keränen esittävät keskiaikaisiin kiertäviin näytelmiin perustuvan monologisarjan. Kuva: Olli-Kalle Heimo Jarkko Saksa, Juha Koljonen, Mika Merilä ja Miia Keränen esittävät keskiaikaisiin kiertäviin näytelmiin perustuvan monologisarjan. Kuva: Olli-Kalle Heimo

Enon Louhiteatteri ottaa käsittelyynsä satiirisesta tyylistään tunnetun Dario Fon Mysteerio Buffon. Fon commedia dell’arte -vaikutteita imaissut monologisarja perustuu keskiaikaisiin kiertävän teatterin näytelmiin, mutta niissä on nykyaikainen groteski ote. Ohjaaja Olli-Kalle Heimon ja innokkaan näyttelijäjoukon yhteistyö on tuottanut viihdyttävän ja samalla ajatuksia herättävän kokonaisuuden.

 

Esityksen käynnistää Mika Merilän esittämä monologi Ilveilijän synty, jossa ahkera työläinen saa kehnolta vaikuttaneen maan kukoistamaan niin, että ylemmät tahot haluavat sen häneltä anastaa. Ilveilijöitä tarvitaan, jotta vallankäyttäjien toiminnan vääryys paljastuisi. Samalla aloitus tuntuu erityisen ajankohtaiselta tuodessaan tehokkaasti esiin yhden tärkeän syyn, miksi taidetta tarvitaan. Merilä on veikeä muuntautuessaan hahmosta toiseksi ja suoriutuu vaikeasta roolista hienosti.

 

Jarkko Saksan esittämässä monologissa Lasaruksen kuolleista herääminen ihmiset kokoontuvat seuraamaan Jeesuksen ihmetekoa kuin jotakin nykyaikaista viihdeohjelmaa, ja hautuumaan väki näkee mahdollisuutensa rahastukseen.

Siirtymät yli tusinan eri hahmon välillä ovat soljuvia taidokkaan näyttelijäntyön ja ohjauksen ansiosta. Groteski huumori toteutetaan tyylikkäästi. Kokonaisuus on niin naseva ja lystikäs, että katsoja oikein virkistyy.

 

Seuraava monologi ei valitettavasti ole aivan yhtä mainio. Miia Keräsen tavassa esittää teksti ei ole mitään moitittavaa, mutta on vaikea ymmärtää työryhmän motiivia erikseen lisätä juuri tämä monologi korvaamaan alkuperäisteoksen Kaanaan häät -osuus. Antiikin faabeli sokeasta ja rammasta saa Fon käsittelyssä uuden sävyn. Voimansa yhdistäneet vammaiset rupeavat ramman johdattamana nimittäin pelkäämään Jeesuksen parantamisvoimia, sillä terveinä he joutuisivatkin töihin.

Vammaishahmot ovat totta kai karikatyyreja metaforisine merkityksineen, eikä niiden avulla tavoitella vammaisen ihmisen elämän realistista kuvausta. Näinhän se vammaiskuvausten jatkumossa lähes aina menee, mistä onkin syntynyt käsite narratiivinen proteesi. Tekstin voisi myös tulkita yläluokan vallankäytön kritiikiksi, sillä töihin joutunutta vammaista voitaisiin hyväksikäyttää.

Toteutuksen perusteella kuitenkin syntyy pikemminkin mielikuva, että ramman saamat etuudet ovat niin valtaisat, että hän ennemmin on ”vapaamatkustaja” kuin terve. Vammaisen elämän mielekkyyttä ei pidä kyseenalaistaa sen sisältämien haasteiden vuoksi, mutta tuskin moni erityisesti haluaisi olla halvaantunut niin kuin monologin rampa.

 

Bonifacius VIII palaa samanhenkisiin ilveilyteemoihin kuin Lasarus-osuus. Juha Koljonen kuvaa kammottavuudestaan kuuluisaksi tulleen paavin iljettävyyttä hupaisasti ja tehokkaasti. Viesti niin sanotun uskovaisen toiminnan ja hänen Raamattunsa sanoman ristiriidasta ei voi olla välittymättä, sillä paavin hahmo on kuvattu niin läpeensä kammottavaksi. Monologi on sen verran pitkä, että tekstiin olisi kaivannut vielä enemmän sävyjä mitoitusta vastaamaan.

Kaikkineen Louhiteatterin energisestä esityksestä jää synkistä teemoista huolimatta katsojalle hyvä mieli, eikä hetkeäkään mieti, ettei olisi kannattanut tulla paikalle. Sympaattinen miljöö ja maukkaat pullat viimeistelevät elämyksen.

Kommentoi

Hae Heilistä