Julkaistu    |  Päivitetty 
Joonas Tanskanen

Arvostelu: Kompromissiton romanttinen elokuva

Seidi Haarla esittää nimettömäksi jäävää päähenkilöä, joka lähtee Murmanskiin  etsimään kalliomaalauksia. Kuva: Sami Kuokkanen Seidi Haarla esittää nimettömäksi jäävää päähenkilöä, joka lähtee Murmanskiin etsimään kalliomaalauksia. Kuva: Sami Kuokkanen

Juho Kuosmasen seuraavaa elokuvaa on odotettu viisi vuotta sitten ilmestyneen Hymyilevän miehen jälkeen.

Monella tavoin uusi elokuva vertautuu edelliseen. Hytti nro. 6 on paljon vapauksia ottava versio Rosa Liksomin samannimisestä romaanista.

Jo edellisessä elokuvassa junailtiin. Junat ovat olleet elokuvataiteen kiinnostuksen kohteena Lumièren veljesten ja Georges Mélièsin elokuvista lähtien. Juna tarkoittaa liikkeellä oloa ja uusien asioiden kohtaamista. Hytti nro. 6:ssa ahtailla käytävillä ja junavaunuissa on törmättävä ihmisiin, jotka tavallisesti ohittaisi ilman huomiota.

Hymyilevässä miehessä liikuttiin laajoissa ulkokuvissa ja tyhjillä stadioneilla. Nyt käytetään tiukemmin rajattuja kuvia, jotka näyttävät paikkojen ahtautta, mutta myös päähenkilön sisäistä mielenmaisemaa.

Elokuva on kuin vaihtoehtoinen romanttinen komedia, joka ei kuitenkaan tee kompromisseja. Tämä on energisempi, elämänmakuisempi ja värikkäämpi kuin Hymyilevä mies, mutta toisaalta ahtaammassa ympäristössä tapahtuva elokuva ei kuviltaan ole niin tyylikäs.

Elokuva tai sen hahmot eivät noudata odotuksia. Mitään lopullista täyttymystä matkanteko ei takaa. Seidi Haarlan esittämä, nimettömäksi jäävä päähenkilö lähtee kohti Murmanskia etsimään petroglyfejä eli kalliomaalauksia. Tyttöystävä jää Moskovaan, ja matkan aikana päähenkilö tajuaa, että ei ehkä olekaan niin rakastunut tähän. Junassa hän törmää Ljohaan (Juri Borisov), joka aluksi vaikuttaa vain känniseltä juntilta. Lopulta henkilöiden välille muodostuu ystävyys.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat muutaman päivän ajalle. Asiat nähdään päähenkilön kautta. Elokuvassa ei ole yhtään kohtausta, jossa päähenkilö ei olisi läsnä. Henkilöitä kuitenkin seurataan välimatkan päästä. Hahmot jäävät arvoituksellisiksi.

Päähuomio ei niinkään ole tarinassa ja juonessa kuin pienissä elämänmakuisissa hetkissä ja yksityiskohdissa.

Elokuva on aforistinen. Oliko se Goethe, joka sanoi, että elämässä on tärkeää eläminen, ei sen tulos? Elokuvan päällimmäiseksi sanomaksi jää elämänmyönteisyys.

Kommentoi

Hae Heilistä