Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Äitee vain, tuo toivossa väkevä

Äitee ja kilpasiskot pohjautuu pitkälti Siiri ”Äitee” Rantasen muistelmiin. Kuva: Sami Hakkarainen Äitee ja kilpasiskot pohjautuu pitkälti Siiri ”Äitee” Rantasen muistelmiin. Kuva: Sami Hakkarainen

Hiihtäjälegenda Siiri ”Äitee” Rantasen muistelmiin pitkälti pohjaava, kantaesityksensä Ainopuiston kesäteatterissa saanut Äitee ja kilpasiskot -näytelmä ilahduttaa nyt pohjoiskarjalaisia katsojia itsenäisyyspäivään saakka Louhiteatterin toteuttamana.

Kirsikka Leinon ohjaustyö on energinen ja energisoiva. Se kertoo Siirin tarinan kunnon suksia ja lumien tuloa odottavasta lapsesta kilpauran lopetukseen asti.

Pikkulapsista jo varttuneisiin tekijöihin koostuva näyttelijäjoukko siirtyilee tilanteista ja rooleista toiseen sulavasti. Marja-Liisa Turunen itse Siiri Rantasena on totisesti tähti. Hän on verrattoman luonteva ilmentäessään alati positiivisena säilyvää asennettaan, vaikka toisaalta vain pitkistä katseista näkee hänen kärsimyksensä lukuisten vastusten keskellä.

Pikku-Siiriä esittävä Sara Tahvanainen muuttumattomalla olemuksellaan näyttää, miten tuon ajan pieni tyttö joutuu pitämään aina fasadiaan yllä, vaikka suru iskee ja selkä vääntyy. Kahden aikatason yhdistely toimii hyvin, ja lapsi-Siirin ja aikuisen Siirin yhteistyö lisää osuvasti esityksen liikuttavuutta.

 

Kilpasiskoista eritoten Satu Niskanen on luonteva, mutta koko joukko tekee hyvää työtä. Siirin veljeä ja sittemmin lasta esittävä Onni Hyrkäs on aina lavalle rynnätessään Siirin puolesta aidosti onnelliselta näyttävä ja hurmaavan valoisa. Aimo Salonen osaa totisesti ilmentää hahmonsa inhottavuuden eri sävyjä. Pekka Hopponen kisahurmasta haltioituneena on kuin itse sinivalkoinen ääni.

Timo Taulon tekstistä näkyy, miten urheilumaailma kuten moni muukin ihmiselämän kirjon osa-alue toimii miesten ehdoilla ja on miehille rakennettu. Esimerkiksi naisten joukkueen syrjitty asema Cortinan olympialaisten edellä ennen kaikki yllättänyttä viestikultaa kuvataan tehokkaasti.

Hyvän ja pahan välisen vastakkainasettelun sijaan olisin katsojana kaivannut joihinkin hahmoihin useampia sävyjä, koska vallankin päävalmentaja on valtaansa hyväksikäyttävä sovinisti, kun taas päähenkilö on lähes jumalainen heeros. Vain pienen särön hahmoon tuovat pikku-Siirin kolttoset koulussa ja aikuisen Siirin temppu yhtä kilpakumppania vastaan. Vaan kummasti pyllylleen kaatuva hiihtäjäkin on ikään kuin vain iloinen päädyttyään itse Äiteen ilkivallan kohteeksi, ja siihen loppuu se moraalipohdinta.

 

Yksi kilpasiskoista kuvataan ”kisutuksen” avulla joukkueeseen pääseväksi, ja kisutuksella on myös toimintaa ohjaava merkitys näytelmän loppupuolella. Näin toisinnettu ajatus naisen etenemiskeinoista ei sovi hyvin näytelmän muutoin patriarkaalisia rakenteita vastustavaan henkeen.

Oikean Siiri Rantasen ja vanhan dokumenttiaineiston heijastaminen on koskettavaa. Kuitenkin osin kankaan ulkopuolelle jäävää kuvaa katsoessa hieman harmittaa, että osa ihastuttavasta materiaalista kärsii Louhitalon puitteiden vuoksi.

Orkesteri on mainio, ja livemusiikki tuo aivan oman tunnelmansa. Veera Turusen laulu on puhdas ilo korville.

Näytelmä on hellyttävä kuvaus naisten sisukkuudesta, eikä ”näytä niille Siiri” -hengeltä voi välttyä. Vallankin penkkiurheilijoille esitys tuo takuuvarmasti iloa ja valoa pimeisiin syysiltoihin. Katsomo intoutuukin hurraamaan Äiteen puolesta niin kuin kisat olisivat tässä ja nyt.

Kommentoi

Hae Heilistä