Arvostelu: Voi muumin viedä marraskuu
Muumilaakson marraskuu -esityksessä ei nähdä muumihahmoja, mutta muita Muumilaaksosta tuttuja asukkaita kylläkin.
Teatteri-Traktorin peräti viisi vuotta sitten aloittama Muumilaakson marraskuu -projekti on hioutunut lopulliseen muotoonsa, ja valmista tulosta esitetään paraikaa Kulttuuritehdas Siihtalassa. Pitkään jatkunut työ on nähtävissä viimeistellystä lopputuloksesta, jonka on ohjannut Tomi Kervinen.
Tove Janssonin viimeisessä Muumit-romaanissa Muumilaakson asukkaat vaeltavat kohti alati ovet auki olevaa muumitaloa, jonka asukkaat ovatkin lähteneet mailta halmeille.
Vieraat jäävät silti hetkeksi keskenään taloon ja yrittävät asettua teille tuntemattomille hävinneiden muumien paikoille.
Tämä esitys ei ole tyypillistä Teatteri-Traktorin vauhdikasta ja interaktiivista teatteria vaan hyvin rauhallinen ja yleisluonteeltaan suorastaan synkkä esitys, vaikka toki tekstissä on alati läsnä Janssonin lakoninen huumori. Otaksuttavasti esitys on antoisin aikuisille, joilla on paremmat edellytykset ymmärtää keskeiseksi nousevia mielen järkkymisen, vanhenemisen ja luopumisen teemoja.
Etenkin ensimmäinen puoliaika voi tuntua hyvin nuoresta katsojasta jopa hieman pitkäveteiseltä.
Toinen puolikas kuitenkin punoo tarinan eri langat yhteen ja on myös hieman vauhdikkaampi.
Lapsille esityksen parasta antia lienevät veikeän näköiset hahmot ja näyttelijöiden vauhdikas tapa esiintyä, mikä kirvoittikin läpi esityksen pienten katsojien nauruja.
Traktorin näyttelijöitä ei olisi paremmin voinut roolittaa, eikä joukossa ole yhtäkään heikkoa lenkkiä. Sanni Hirvonen ensin sivuhahmolta vaikuttavana mutta sittemmin keskeiseksi toimijaksi nousevana Homssu Tuhtona on mainio. Erityisen ansiokasta hänen näyttelijäntyössään on suurten tunteiden kirjon kuvaaminen.
Iiro Tuovinen Ruttuvaarina on yhtä lystikäs kuin hän rooleissaan aina tapaa olla, mutta Tuovinen ei suinkaan tyydy pelkkään hupailuun vaan tuo hahmoonsa traagisuutta.
Elina Aarnio on niin Nuuskamuikkusen oloinen kuin olla ja voi, ja Ella Törmikoski Mymmelinä on erityisen eläväinen.
Sara Vainikka Muumimamman paikan ottamista tavoittelevana mutta alati tälle kakkoseksi jäävänä Vilijonkkana korostaa hienosti sekä hahmonsa tuskaa että tämän neuroottisia piirteitä. Sami Nousiaisella on erityisen vaikea tehtävä, sillä hänen ilmeensä eivät näy ollenkaan naamarin takaa.
Kuitenkin Nousiaisen päästyä vauhtiin kivettyneissä Hemulin kasvoissa onkin jo näkevinään ilmeitä.
Lavastus ja Törmikosken vastuulla oleva puvustus ovat kaunista katsottavaa. Myös valosuunnittelijalle kuuluu kiitos: esimerkiksi salamointi, jonka keskellä Homssu Tuhto meuhkaa, on toteutettu niin tehokkaasti, että suorastaan uhan tunne on läsnä.
On monta kohtaa, jonka miettiminen jälkeenpäin alkoi suorastaan itkettää. Esimerkiksi Ruttuvaari tuumii, ettei niin vanhaksi elämisessä ole mitään hyvää, vaan hän on jo kauan sitten saavuttanut pisteen, jossa elämä onkin lähinnä taaksepäin katsomista. Menneisyyden vehreät kuvajaisetkin alkavat haalistua lahoavan muistin myötä.
Täydellisestä äitifiguurista haaveksivan yksinäisen Homssu Tuhton esittämä ajatus mahdollisesti metsään muilta piiloon itkemään menevästä Muumimammasta ja tämän ainaisen leppoisuuden paljastumisesta kulissiksi on puolestaan melkeinpä tajunnanräjäyttävä.
Näytelmää voi suositella erityisesti lapsena Muumeja fanittaneille aikuisille mutta toki myös perheen pienimmille, joille rauhallinen lastenviihde lienee jo sinänsä vaihtelua mittavan räiskintätarjonnan keskellä.
Kommentoi