Arvostelu: Dramaattisempi ja synkempi musikaali
Spielbergin West Side Story on tunteikas ja visuaalinen versio klassikkotarinasta. Kuva: 2021 Twentieth Century Fox Film Corporation
Steven Spielberg on koko uransa ajan ollut tunnettu niin isoista kassamagneettielokuvista kuin kunnianhimoisemmista ja vakavammista elokuvista. Hän on 2000-luvulla parhaimmissa elokuvissaan käsitellyt suuria aiheita: vapautta, demokratiaa ja nyt rakkautta.
Historian kautta ohjaaja on onnistunut kertomaan tämän päivän Yhdysvalloista. Tämä pätee hyvin myös uuteen musikaaliin. Spielbergin elokuvien eetos on usein ylevä, tarinoita ei kerrota ironian läpi. Mukana on aina aitoja suuria tunteita.
Broadway-musikaali West Side Storyn edellinen elokuvaversio on tasan 60 vuoden takaa. Uuden version käsikirjoittaja Tony Kushner on nimekäs tekijä. Hänen kynästään on Pulitzer-palkittu Angels in America -näytelmä ja useampi Spielberg-elokuva. Spielbergin kanssa tehdyistä elokuvista onnistunein on Lincoln vuodelta 2012.
Tarina on tuttu ja tavallaan ikuinen. Se on muunnelma William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmästä. Tarina kertoo kielletystä rakkaudesta ja teemasta ’väkivalta luo väkivaltaa’.
Maria (Rachel Zegler) on puertoricolaisen Sharksin jengijohtajan sisko ja Tony (Ansel Elgort) pyörii Jetsinä tunnettujen amerikkalaisten porukoissa. Maria ja Tony rakastuvat tanssiaisten aikana toisiinsa, vaikka jengit käyvät veristä kamppailua katujen herruudesta ja värillä on väliä.
Päätähdet ovat tuoreita kasvoja. Vuoden 1961 elokuvaversiosta mukana on Rita Moreno järjen ääntä edustavana vanhuksena.
Elokuvan tanssinomainen rytmi pysyy hyvin liikkeessä. Spielbergin versiossa Manhattan näyttäytyy synkempänä. Välillä miljöö on kuin sodan jäljiltä. Kuvasommitelmat suosivat lineaarisia viivoja. Onnistunut visuaalinen ilme korostaa valoineen ja varjoineen mustavalkeaa vastakkainasettelua.
Elokuvassa on tietenkin paljon hyvin spielbergiläistä nostalgista tunnelmaa, kun sukelletaan 1950-luvun Amerikkaan. Toisaalta nykyhetken Trumpin jälkeisessä Amerikassa tekstin ennakkoluuloasetelmat eivät ole kadonneet. Amerikkalaisuuden ristiriitainen määrittely onkin yksi elokuvan suurista kysymyksistä.
1960-luvun versioon verrattuna elokuva on dialogivetoisempi ja nokkelampi. Varsinkin elokuvan alussa dialogi pursuaa nokkeluuksia, joita suomenkielinen tekstitys ei tunnu tavoittavan. Kohtauksissa puhutaan myös espanjaa.
Välillä lauletut osuudet jäävät naiiveiksi. Tämä ei musikaalin tyylilajissa ole niin suuri synti. Elokuva on pitkä, mutta loppu nuijitaan nopeasti kasaan. Tunnepaatoksessa näyttelijöiden, varsinkin Elgortin, puhti vähän lopahtaa.
Tunnetun klassikon päivitettynä versiona West Side Story on onnistunut.
Kommentoi