Arvostelu: Kuinka paeta kuninkaallista vankilaa
Kristen Stewart nähdään elokuvassa Dianan roolissa.
Prinsessa Dianan elämän traagiset juonenkäänteet on kerrottu lukuisia kertoja. Niitä on käsitelty myös hittisarjassa The Crown.
Spencer ei yritä sanoa Dianan elämästä mitään mullistavaa. Avioliitto Charlesin kanssa on muuttunut kulissiksi, lehdistö vainoaa Dianaa ja hän kärsii syömishäiriöstä ja itsetuhoisuudesta. Tarinaan kuuluu myös, että kuningatar Elisabet on kuin piinaava valvova silmä kaiken taustalla.
Pablo Larraínin elokuva on ennen kaikkea sisäinen muotokuva Dianasta. Samalla se on kuin vinksahtanut joulusatu. Tarina alkaa jouluaatosta ja päättyy tapaninpäivään. Joulunvietto muistuttaa ennemmin vankilaa kuin juhlaa. Ruokailut ja ohjelmanumerot seuraavat mekaanisesti toisiaan. Ainoastaan pukukoodi vaihtuu.
Elokuvan tapahtumapaikka on Sandringhamin kartano ja vuosi on 1991. Suuressa kartanossa mennyt saa vallan ja tuntuu tukahduttavan kaiken nykyisen ja tulevan. Elokuvassa pohditaan ääneenkin aikamuotojen merkitystä. Historia on läsnä tuijottavina maalauksina. Suurikokoinen kuva Henrik VIII:sta korostuu. Tarina piirtää yhteyden Dianan ja Henrik VIII:n vaimon Anne Boleynin (1501–1536) välille, josta Diana näkee painajaisia.
Elokuvassa puhutaan paljon, vaikkakin Diana käy pitkiä keskusteluja enemmän palvelusväen kuin kuningatarperheen kanssa. Kartanossa seinilläkin on korvat ja palvelusväki on tilivelvollinen Charlesille ja muille. Tämä luo entistä vainoharhaisempaa tunnelmaa. Poikkeuksen tekee Maggie (Sally Hawkins), jolle Diana uskaltaa puhua.
Chileläinen Larraín on tehnyt elämäkertaelokuvia aiemminkin. Jackie Kennedyä juuri aviomiehensä salamurhan jälkeisinä hetkinä kuvaava Jackie on 2000-luvun kiinnostavimpia elämäkertaelokuvia.
Visuaalisesti ja tunnelmaltaan elokuva on vuoden hienoimpia. Tarinana elokuva ei ole yhtä onnistunut. Juoni kuvaa Dianan vapautumista. Vertauskuvat ovat paikoin liian ilmiselviä, jopa kliseisiä.
Kristen Stewart on viime vuosina ollut mukana useiden nimekkäiden indie-ohjaajien elokuvista ja kasvanut yhdeksi sukupolvensa kiinnostavimmista näyttelijöistä. Spencerissä hän on hyvin omaksunut Dianan ryhdin ja ulosannin. Muutamassa kohtauksessa hän yrittää liiankin huolellisesti imitoida Dianan maneereja.
Spenceristä jää hiukan omituinen jälkimaku. Elokuva on dramaattinen ja tyylikäs, mutta tarina-ainekset ovat pahimmillaan latteita. Puutteistaan huolimatta ja elämäkertaelokuvan genressä Spencer on kuitenkin tavallisesta poikkeava.
Kommentoi