Arvostelu: Whodunnit-genre ylioppilasteatterin mainiossa myllytyksessä
Musiikkinäytelmä Murha teatterissa on kantaesitys, joka ei päästä yleisöä liian helpolla.
Joensuun ylioppilasteatteri esittää paraikaa Kulttuuritehdas Siihtalassa musiikkinäytelmää Murha teatterissa, joka ei suinkaan liity samannimiseen Agatha Christien teokseen vaan on Oona ja Teemu Heikkisen kirjoittama ja ohjaama kantaesitys. Kokonaisuus on mukaansatempaava, eikä se päästä yleisöä liian helpolla.
Itseään yleisnerona pitävä teatterinomistaja-ohjaaja-käsikirjoittaja-pääosanäyttelijä Amber (Pinja Kuntola) ammutaan vahingossa kuoliaaksi hänen kirjoittamansa Murha teatterissa -kantaesityksen ensi-illassa. Paikalla onkin sattumoisin teatterissa tapahtuvien murhien tutkintaan erikoistunut yksityisetsivä Barney (Unto Koskinen), joka ryhtyy oitis tehtäväänsä.
Käsikirjoitus parodioi itseään ja koko lajityyppiään, ja sen lähtöasetelma tuo vahvasti mieleen Paul Austerin New York -trilogian. Hahmojen nimetkin ovat kuin samaiselle alueelle sijoittuvasta kovaksikeitetystä dekkarista, mutta Bronxin sijaan alamaailman edustajat lymyävätkin Joensuun Rantakylässä. Itseironisuutta lisää muun muassa se, että raatokin nousee välillä takaisin elämään.
Katsojana ei lopultakaan voi olla varma, mikä oli fiktiivisessä maailmassa totta ja mikä ei. Näytelmässä on montakin itsessään hyvinkin nokkelasti keksittyä metakikkaa, ja musiikkinumeroissa vilautellaan monia tärkeitä teemoja ilmastokriisistä patriarkaatin kukistamiseen.
Näiden itsessään vaikuttavien kohtausten funktio kokonaisuudessa ei kuitenkaan täysin hahmotu ainakaan yhdellä katselukerralla. Hyvälle esitykselle ominaiseen tapaan ylioppilasteatterin esitys antaakin myös päättymisensä jälkeen katsojalle pohdittavaa.
Näyttelijät tekevät hienoa työtä, eikä taitavasta joukosta kukaan erotu epäedullisella tavalla. Esimerkiksi Kuntola kuvaa hahmonsa ailahtelevia mielenliikkeitä ja itsekeskeisyyttä sopivan dramaattisesti ilmeitään myöten.
Sampsa Salon esittämä Amberin aviomies Nick puolestaan on kuin vaimonsa negatiivi, ja Salon hahmon jäykkyyden ja vaivalloisuuden kuvastamisen keinot ovat kerrassaan mainiot.
Sekä Salo että Koskinen heittäytyvät niin täydellisesti näyttelijäntyöhön, että he ovat sekä kirjaimellisesti että metaforisemmalla tasolla paljaina katsomon edessä.
Myös enigmaattinen pellejä muistuttava kolmikko (Kalle Högbacka, Raisa Juupaluoma ja Esperanza Parkkinen) tekee hyvää yhteistyötä, ja erityisesti Högbackan liikekieli säväyttää.
Murha teatterissa on näyttävä kokonaisuus, joka osoittaa, että vaikuttavuus ei edellytä suurta budjettia: pelkkä valokin riittää luomaan tunnelman.
Erityiskiitosta ansaitsee myös esityksen musiikki, joka hyödyntää kasarisyntikkaa tavalla, joka tuo soundin arvon esiin.
Lähdin itse melko horrosmaisessa olotilassa esitystä katsomaan, mutta katsoessani ja kuunnellessani oikeita kanssaihmisiä tunsin olevani enemmän elossa kuin aikoihin.
Kommentoi