Arvostelu: Sirkusesitys, joka menee liian pitkälle
Stanton Carlisle (Bradley Cooper) törmää sirkuksessa muun muassa kuvitteellisia sähkötuoliteloituksia esittävään Mollyyn (Rooney Mara). Kuva: 2021 20th Century Studios
Meksikolainen Guillermo del Toro on Hollywoodissa ohjannut genre-elokuvia ja ollut melkein kuin 2000-luvun uusi Tim Burton. Filmografiasta löytyy muun muassa tyylitietoista ja veristä toimintaa (Blade 2), megalomaanista scifiä (Pacific Rim), goottilainen kauhusatu (Crimson Peak) ja vähän korni aikuisten satuilu, joka pokkasi parhaan elokuvan Oscarin (The Shape of Water).
Uusin elokuva Nightmare Alley perustuu William Lindsay Greshamin samannimiseen romaaniin. Kirjasta on tehty elokuva aiemmin vuonna 1947.
Nyt mukana ei ole yliluonnollista, vaikkakin sirkusmaailmassa toimivat päähenkilöt tienaavat rahansa luulottelemalla omaavansa lähes maagisia kykyjä. Bradley Cooperin esittämä Stanton Carlisle päätyy sirkuksen palkkalistoille sattumalta 1930-luvun lopulla. Film noirille tyypilliseen tapaan alusta asti vihjaillaan, että hänen menneisyydessään on jotain salattua ja traagista.
Sirkuksessa Stanton tutustuu selvännäkijäpariskuntaan. Hän oppii nopeasti Zeenan (Toni Collette) ja Peten (David Strathairn) esityksen salat ja ymmärtää, että taidoilla voisi tienata dollareita isommissakin ympyröissä kuin peräkyliä kiertävässä sirkuksessa.
Sirkuksesta mukaan suureen maailmaan lähtee kuvitteellisia sähkötuoliteloituksia esittänyt Molly (Rooney Mara). Seuraavassa kohtauksessa Stanton ja Molly ovatkin jo New Yorkin klubilla, jonka yleisö koostuu kaupungin eliitistä.
Nykyään tällaisia trillereitä kutsutaan usein neo noir -elokuviksi. Siinä mielessä elokuva muistuttaa esimerkiksi Martin Scorsesen Suljettua saarta (2010). Pinnaltaan elokuva on mustanpuhuva pulp-tarina, mutta tarina onnistuu sanomaan jotain myös ihmismielen syvemmistä kerroksista.
Lopullisen kultasuonen Stanton löytää psykologi Lilith Ritterin (Cate Blanchett) avulla. Stanton teeskentelee miljonääreille ottavansa yhteyttä näiden kuolleisiin perheenjäseniin.
Stanton on tietoinen show’nsa psykologiasta. Hän kertoo sen, mitä ihmiset haluavat kuulla, ja kuulijan oma mielikuvitus täyttää tarinan aukkokohdat. Mutta kuten Pete elokuvan alkupuolella opastaa, ihmisten psykologialla pelaaminen on vaarallinen ase. Tavallaan Stanton ylittää kielletyn rajan, jossa hän sanoo esityksensä olevan totta, eikä pelkkää illuusiota.
Samalla elokuvan ei tarvitse kuin hienovaraisesti viitata, että samanlainen täyttymättömillä toiveilla pelaaminen on johtanut Euroopassa tilanteeseen ”jossa Chaplinin näköinen kaveri valtasi juuri Puolan”, kuten Willem Dafoen esittämä sirkuksen johtaja tokaisee.
Nightmare Alley on del Toron tähänastisen uran kenties paras elokuva.
Kommentoi