Julkaistu    |  Päivitetty 
Joonas Tanskanen

Arvostelu: Tyylikäs mutta ennalta-arvattava

Tinja (Siiri Solalinna) löytää metsästä munan, josta kuoriutuu paha olento. Kuva: Andrejs Strokins Tinja (Siiri Solalinna) löytää metsästä munan, josta kuoriutuu paha olento. Kuva: Andrejs Strokins

Hanna Bergholmin ensimmäinen pitkä elokuva on noteerattu hyvin ulkomaita myöten. Genre-elokuvalla on todennäköisesti helpompi herättää kiinnostusta kuin perinteisellä draamalla.

Pahanhautoja on nykyajalle tyypillistä kauhua siinä mielessä, ettei se puhtaasti pyri olemaan pelkkä kauhuelokuva. Muita esimerkkejä tästä ovat Ari Asterin elokuvat tai Jennifer Kentin The Babadook.

Pahanhautoja on kuin modernisoitu kauhusatu. Linnunpesästä löydetystä munasta syntyy hirviö, joka alkaa pikkuhiljaa muuntautua päähenkilö Tinjan (Siiri Solalinna) näköiseksi. Olio tekee niitä hirveyksiä, joita Tinja ei pysty tekemään, mutta jossain mielensä syövereissä haluaisi tehdä – kuten tappaa naapurin liian täydellisen tytön koiran.

Tinja on täydellisyyttä tavoitteleva, mutta hän ei saavuta liian korkeita päämääriään. Telinevoimisteluharrastus vie ison osan ajasta, eikä urheilu välttämättä ole Tinjan oma intohimo. Äiti (Sophia Heikkilä) näkee tyttärensä vain tämän suoritusten kautta ja on kiinnostuneempi videoblogistaan ja uudesta ihastuksestaan. Isä (Jani Volanen) on poissaoleva hissukka. Jännite kasvaa äidin ja tyttären välille. Kaiken on purkauduttava lopulta.

Elokuva on suoraviivainen. Kovin suuria yllätyksiä juoneen ei ole saatu ujutettua. Melkein kaikki se tapahtuu, mitä katsoja ennakoi tapahtuvaksi. Jännityskään ei ole hiuksia nostattavaa. Asiat eivät jää askarruttamaan tai positiivisella tavalla vaivaamaan katsojaa.

Elokuvan suurimmat ansiot löytyvät tyylistä, joka ei noudata kauhuelokuvan kliseitä. Valaistukseltaan ja väreiltään elokuva on värikäs. Synkkyydelle luovat hyvää kontrastia heleät pastellisävyt. Valo on elokuvassa luonnollisen näköistä.

Henkilöt jäävät tyypeiksi, joissa ei juuri ole syvyyttä. Tämä ei kauhugenressä ole suuri ongelma. Lopussa henkilöt tiuskivat toisilleen ja tunteet tulevat ryöppyinä esiin. Lämpimin henkilö on äidin uusi ihastus, Reino Nordinin esittämä Tero.

Tinjan kokemat asiat voi lopulta tulkita symboliseksi kasvukertomukseksi.

Kommentoi

Hae Heilistä