Julkaistu    |  Päivitetty 
Joonas Tanskanen

Arvostelu: Hienoja kuvia ja kaihoisaa tunnelmaa

Belfast on toteutukseltaan mustavalkoinen. Perheen isoäidin roolissa nähdään Judi Dench (vas.), päähenkilö Buddyn roolissa nähdään Jude Hill ja isoisää näyttelee Ciarán Hinds. Kuva: Rob Youngson Belfast on toteutukseltaan mustavalkoinen. Perheen isoäidin roolissa nähdään Judi Dench (vas.), päähenkilö Buddyn roolissa nähdään Jude Hill ja isoisää näyttelee Ciarán Hinds. Kuva: Rob Youngson

Kenties näyttelijänä tunnetumpi Kenneth Branagh on ehtinyt ohjaamaan usean tyylilajin elokuvia. Hän on erikoistunut Shakespeare-filmatisointeihin. Tämän lisäksi elokuvasovitus on syntynyt muun muassa Mary Shelleyn Frankenstein-kauhuklassikosta, Agatha Christien Hercule Poirot -kirjoista sekä Tuhkimo-sadusta.

Belfast edustaa ohjaajaa kenties vakavammillaan. Itse Belfastissa protestanttiseen perheeseen syntyneen Branaghin uusin elokuva käsittelee Pohjois-Irlannin vaikeaa historiaa. Elokuva on ohjaajan muistelmateos lapsuudesta. Toteutukseltaan elokuva on mustavalkea. Ainoastaan muutamat perheen katsomat elokuvapätkät nähdään värillisinä.

Jude Hill esittää nuorta poikaa, Buddya, jonka kautta tarina kerrotaan. Hän asuu perheensä kanssa levottomassa naapurustossa, jossa tilanne on kirjaimellisesti räjähdysherkkä.

Tarinaa tai asetelmaa ei voi sanoa omaperäiseksi. Hahmot ovat enemmän tai vähemmän tyyppejä. Buddy ei oikein ymmärrä yhteiskunnallista tilannetta, jonka keskellä perhe elää. Isä (Jamie Dornan) on töissä Lontoossa ja kotona käydessään hän yrittää suostutella äidin (Caitriona Balfe) ja perheen muuttamaan Englantiin. Judi Denchin ja Ciarán Hindsin esittämät isovanhemmat ovat sympaattisen omalaatuisia.

Katsojan tunteisiin halutaan vedota imelyydelläkin. Elokuva ei ole synkkä, vaikka se kuvaakin lähes sisällissodan partaalle ajautuneen alueen tilannetta. Päähenkilö Buddy esitetään vähän höpsönä lapsena, aivan kuin hänet on vedetty mukaan jostain nuortenelokuvasta. Perheelle postin tuomat verottajan karhukirjeet ovat katujen väkivaltaa välittömämpi uhka. Elokuvaa on vaikea kutsua kasvukertomukseksi, koska päähenkilö ei kasva sen kummemmin fyysisesti kuin henkisestikään.

Kuvaaja Haris Zambarloukosin kameratyöskentely on onnistunutta. Belfast on täynnä hiottuja syväteräviä kuvia, joissa taka-alallakin tapahtuu asioita. Varsinkin sisätiloissa kuvat ovat hienoja.

Kerrontaa tehostetaan nostalgisella musiikilla. Van Morrisonin musiikkia kuullaan lukuisassa kohtauksessa. Vaikka musiikissa ei sinänsä ole vikaa, on kuitenkin hiukan puuduttavaa kuunnella samalla kaihoisalla tunnelmalla ladattuja biisejä läpi koko elokuvan.

Kuvalliselta toteutukseltaan elokuva on parhaimmillaan erinomainen, mutta elokuvan tarina ei jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kommentoi

Hae Heilistä