Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Jasu Parviaisen heittäytyminen Näyttämöllä säväyttää

Vuosina 1836–37 Georg Büchner kirjoitti näytelmää nimeltä Woyzeck, mutta hän kuoli ennen kuin sai teoksensa valmiiksi. Käsikirjoitus löydettiin 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, minkä jälkeen ikivihreä teksti on innoittanut teatteriesitysten lisäksi muun muassa elokuvan, oopperan ja jopa Hectorin kappaleen.

Ohjaaja-teatterinjohtaja Rauli Katajavuori inspiroitui jo vuonna 2008 työstämään Woyzeckista monologia. Lopulta syyskuussa 2021 esitys sai ensi-iltansa, ja sen voi käydä katsomassa vielä tällä viikolla Näyttämöllä.

Jasu Parviaisen esittämä Woyzeck on 30-vuotias sotilas, jota ahdistavat köyhyys, merkityksettömyyden tunne ja petollinen naisystävä. Murheille löytyy kuuntelija viinapullosta. Hajoava mieli ja sen traagiset vaikutukset lähipiiriin ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia teemoja – maailman onnellisimmassa maassakin. Myös sotimiseen liittyvä tematiikka tuntuu etenkin nyt perin ajattomalta.

 

Kyseessä ei ole perinteinen teatteriesitys, vaan ensinnäkin yleisö johdatetaan tavallisen katsomon sijaan näyttävään kupolitelttaan, joka on kuin Woyzeckin mieli, jonne katsoja imaistaan esityksen ajaksi. Vaikka teltasta pääsee tietenkin oikeasti halutessaan pois, voi katsojalle tulla hieman teljetty olo Parviaisen sitoessa teltan luukkua tiukasti kiinni. Ahtaanpaikankammoisten voi siis olla syytä harkita esitykseen menemistä.

Parviainen on näyttelijän lisäksi myös koulutukseltaan tanssija, mikä ei jää epäselväksi hänen liikekieltään ihastellessa. Harvoin fyysinen kuvastaa psyykkistä niin osuvasti kuin Parviaisen käsittelyssä. Kokonaisuutena hänen näyttelijäntyönsä on enemmän kuin erinomaista.

Woyzeckin elämänmuotoon perehtymätön voisi ajatella Parviaisen jopa liioittelevan esittäessään tämän deliriumia, mutta näin ei ole. Parviaisen olemus on pieniä liikkeitäkin myöten niin hyytävän todentuntuista, että esitys voi suorastaan triggeröidä ihmisiä, joille juoppohulluus on tai on ollut kotiteatteria.

 

Monologimuodon myötä esitys pääsee tunneskaalan kuvauksessa erityisen syvälle. Sen sijaan jotkin Woyzeckin toiminnan motivaattorit jäävät hieman epäselviksi, eikä kaikkien ahdistusta kuvaavien kohtausten avulla tavoiteltu lisäarvo täysin hahmotu.

Koska muut hahmot kuvataan pelkästään Woyzeckin kautta, katsoja ei tiedä, mitä fiktiivisen maailman sisällä aina tapahtuu. Jos alkuperäisteksti ei ole tuttu, ei esityksestä pystyne poimimaan sitä, että Woyzeck on köyhyytensä vuoksi lääkärin koekaniinina.

Toisaalta tarinan aukkokohdat tuottavat myös alkuperäisteosta kiinnostavampia tulkintamahdollisuuksia, sillä tulkinnanvaraiseksi esimerkiksi jää, syökö Woyzeck herneitä vai lääkkeitä.

Apinat kuulemma nauravat ollessaan ahdistuneita, ja ehkä osin apinan tavoin mutta mielestäni kuitenkin ennen kaikkea huvittuneisuuden tähden tyrskähtelin esityksessä useammin kuin monesti komediaa katsoessani. Ainakin sysimustan ja absurdin huumorin ystävät nauttinevat siis myös näistä vivahteista. Lisäksi Katajavuoren tausta sirkustaiteilijana tulee esiin, sillä esityksessä nähdään myös elävää tulta. Eihän siitä nyt voi olla vaikuttumatta.

Kaikkineen Woyzeck on säväyttävä teos, jollaisia harvoin pääsee katsomaan. Poikkeuksellisen läheltä katsottava elävä taide-esitys muistuttaa heti ensi hetkistään alkaen, miten paljon ihminen voi tuntea – niin hyvässä kuin pahassakin.

Kommentoi

Hae Heilistä