Arvostelu: Rajarikko luo voiman Näyttämöllä
Riverian näyttelijäntyönkoulutuksen koulutusohjelmasta on tänä vuonna valmistumassa yhdeksän näyttelijää, jotka pääsevät näyttämään taitonsa teatteri Rajarikon perinteisessä kevätesityksessä.
Näyttelijät ovat itse ideoineet Janne Hyytiäisen ohjaaman näytelmän tekstin. Lopputulos on Rajarikolle tyypilliseen tapaan absurdi ja tulkinnanvarainen – humoristista otetta unohtamatta.
Juoninäytelmän sijaan Rajarikko tarjoaa katsojalle sarjan hahmoja, joiden kohtalot sivuavat toisiaan toisinaan. Yksi vinjettejä yhdistävä tekijä on työelämän mielettömyyden kuvaus – se, miten ihminen on tehnyt itsestään työmuurahaisen.
Tekstistä voi myös poimia muun muassa oman todellisen minuuden kätkemisestä johtuvien haavojen kuvausta. Alati rikkinäinen tennismaila tanassa olevan, itseään puolustamaan valmiin Piritta Packalenin (Laura Paakkari) verisen pään avulla haavat tuodaankin konkreettisella tasolla näytille.
Monessa hahmossa myös ruumiillistuu jokin keskeinen inhimillinen ristiriita. Maija ”Luu” Mehiläinen (Kaisa Jormanainen) luhistuu, vaikka jo nimikin kuvastaa hänen lujuuttaan. Itsestään pahisnarratiivia ylläpitävän, puhdistuksilla hekumoivan Jack Norringtonin (Jani Impivaara) kuoren alta paljastuukin tunteva ihminen. Voimamies Mika Nikkosen hahmo Hans Alamäki puolestaan kamppailee muun muassa maskuliinisuuden kapeiden raamien ja feminiinisten mieltymystensä yhteensovittamisen kanssa.
Kokonaisuuteen on punottu valtavasti symboliikkaa. Hahmojen nimissäkin on viittauksia populaarikulttuuriin, ja jopa heidän vaatteissaan on mystisiä kirjaimia, joista voisi kenties muodostua sana voima, ja toisaalta kirjaimia voisi tulkita myös yksilötasolla. Koitan kuitenkin malttaa jättää sen katsojien itsensä ratkottavaksi.
Joitakin mehukkaita tasoja on ulkopuolisena katsojana paikoin vaikea hahmottaa, koska fokus sinkoaa hahmosta ja tilanteesta toiseen niin vauhdikkaasti. On myös epäselvää, pysyvätkö näyttelijät ylipäätään samoissa rooleissa läpi esityksen. Lisäksi joissain kohtauksissa hahmot puhuvat tehokeinona kovaan ääneen toistensa päälle, ja siten esimerkiksi Aleksi Saariston hauskasta monologista jää iso osa harmillisesti kuulematta.
Hahmot on kirjoitettu niin, että näyttelijöiden vahvuudet tulevat loistokkaasti esiin – Nikkosen tapauksessa myös sanan konkreettisessa merkityksessä. Esitys jysähtää käyntiin kiitos upean johtajahahmomaisen Tiia Smuran, josta huokuu koko joukon voima. Ylväyden ja anarkistisen elämänasenteen onnistuneen kuvauksen lisäksi häneltä luonnistuu mainiosti myös mania.
Loistava on niin ikään Impivaara, joka ei sorru ihmismielen hämäriä kolkkia luodatessaan ylilyönteihin vaan pystyy olemaan yhtä aikaa sekä karikatyyri että uskottava. Norringtonin kätketyn empatian paljastuminen vihamielisen uhon jälkeen onnistuu vieläpä liikuttamaan katsojaa.
Nikkonen on aivan hulvaton etenkin ikimuistoisessa kohtauksessa, jossa hän myy alusvaatteita ruotsiksi. Meno yltyy hetki hetkeltä koomisemmaksi. Katri Antilan vakavamielisyyttä kuvastava ulosanti puolestaan toimii yhtä hyvin hupailussa ja äärimmäisen traagisuuden kuvaamisessa.
Muurahaisia tarjoilee välittömästi tunneskaalan, josta kuka tahansa katsoja löytänee jotakin samastuttavaa.
Ihmisille, jotka nauttivat taiteen tulkitsemisesta jälkikäteen, näytelmä on kuin herkuista notkuva slaavilainen pitopöytä.
Kommentoi