Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Ylioppilasteatteri liitää Perhosentappaj(i)a-näytelmässä suoraan syvään päähän

Joensuun ylioppilasteatterin kevään päättää Miiru Mikkosen jo vuonna 2018 kehittelemän idean pohjalta toteutettu Perhosentappaj(i)a. Näytelmän maailmassa vaeltaa neljä hahmoa, joiden kautta tarjotaan eri syitä sille, miksi ihminen rikkoo viidettä käskyä.

Vain noin puolituntinen esitys on poikkeuksellisen tiivis sekä kestoltaan että tunnelmaltaan. Pelkkä lähtöasetelmakin eli ympyrän muotoinen katsomojärjestely asemoi katsojan ulkopuolisen tirkistelijän roolin sijasta suoraan näytelmän maailman sisään. Intensiivinen kuoleman ympärillä pyörivä kokonaisuus kuvaa niin ihmisiin kuin eläimiinkin kohdistuvaa väkivaltaa, joten olivat hermot heikot tai ei, on kuvasto rankka.

Kokonaisuuteen on maltettu olla ahtamatta jokaista työryhmän ideaa, eikä mitään selitellä liikaa.

Katsojan tulkittavaksi lopultakin jää, mitä hahmot oikeastaan ovat, ja näytelmän nimikin vaikuttaa viittaavan tähän arvoitukseen. Tulkinnallisia täkyjä tarjoaa myös esimerkiksi asusteissa ja Pihka Laubertin maskeerauksessa näkyvä värisymboliikka.

 

Käsiohjelmassa paljastetaan tekijätiimin intentioista sen verran, että jokainen hahmo on tarkkaan suunniteltu oikean ihmisen kuvaus. Ainekset ovat mehevät, mutta joillekin hahmoille olisi paikoin kaivannut enemmänkin taustoitusta tavoitteen toteutumiseksi täysin.

Erityisesti Riku Simoselle kirjoitetun psykopaattihahmon motiiveihin olisi ollut kiehtovaa pureutua vielä enemmänkin. Ainakaan minä en pystynyt hahmottamaan yhdellä katselukerralla hänen harrasteilleen muuta syytä kuin sisäsyntyisen pahuuden, mikä ihmisyyden kuvaukseksi tuntuu hieman yksiulotteiselta.

Toisaalta kai joidenkin sarjamurhaajien osalta asian laita voi jotain sen suuntaistakin olla, ja hahmon merkitys kokonaisuudessa hahmottuu kunnolla vasta peilattaessa hänen toimintaansa muihin hahmoihin ja edettäessä mehevien moraalisten pohdintojen äärelle.

 

Varsinaista lavastusta esityksellä ei ole. Ahdistavaa atmosfääriä luovaa äänimaailmaa lukuun ottamatta esityksen yleisölle näyttäytyvä anti rakentuu pitkälti näyttelijöiden varaan.

Koko näytelmän aloittava Oona Heikkinen mahduttaa ytimekkääseen osuuteensa useita tunteiden sävyjä tehokkaalla lavatyöskentelyllään. Karmaisevinta hahmoa esittävä Simonen tuijottaa katsojia koko näytelmän ajan niin, ettei häntä melkein uskalla katsoa takaisin. Hekumoiva äänenkäyttö ja hykertelevät eleet lisäävät oivallisesti haettua puistattavuutta.

Pinja Kuntolan traagisen hahmon käsittely on minimalistista ja toimivaa. Kevään aikaisempaan maaniseen Murha teatterissa -hahmoonsa nähden Kuntola pääsee nyt näyttämään hallitsevansa myös depressiivisen kuvauksen. Hallitun kokonaisuuden päättää Krista Karhukorven voimallinen osuus, joka herättää katsojassa suorastaan kysymystulvan.

Perhosentappaj(i)a on kiinnostava ja tabuaiheita kaihtamaton näytelmä, josta ei parane paljastaa tämän enempää vaan antaa yleisön muodostaa omat päätelmänsä.

Kommentoi

Hae Heilistä