Julkaistu    |  Päivitetty 
Joonas Tanskanen

Arvostelu: Elvis-elokuva on enemmän satu kuin tositarina

Elviksen roolissa nähdään Austin Butler, joka myös laulaa osan lauluista elokuvassa itse. Elviksen roolissa nähdään Austin Butler, joka myös laulaa osan lauluista elokuvassa itse.

Australialainen Baz Luhrmann on tunnettu ylitsepursuavista elokuvista, joissa lähes poikkeuksetta historia ja nykyhetki kohtaavat epätodellisella tavalla. Esimerkiksi hittimusikaali Moulin Rouge! (2001) kuvasi vuoden 1899 Pariisia, mutta näyttelijät saattoivat laulaa David Bowien ja Madonnan biisejä.
Elviksessäkin kuullaan alkuperäisten kappaleiden lisäksi lukuisia nykyartisteja uudelleen miksatuilla raidoilla. Soundtrackilla on mukana muun muassa Doja Cat, Eminem ja Kacey Musgraves. Varsinkin hiphop on esillä.
Elvis ei ole oikea elämäkertaelokuva. Se on enemmän satu kuin tositarina. Eikä pääosassakaan oikeastaan ole Elvis. Tarina kertoo ennen kaikkea viihdeteollisuudesta. Elviksen lisäksi vähintään yhtä isossa osassa on Tom Hanksin esittämä tuottaja Tom Parker. Hän on elokuvan kertoja.

Nimiroolia näyttelee onnistuneesti Austin Butler. Butler myös laulaa osan lauluista itse. Elokuva kertoo tarinan valovoimaisesta artistista, joka kaupallisti mustien rytmimusiikin ja lavaesiintymisen aikana, jolloin mustien ja valkoisten kulttuurit radiokanavia myöten oli erotettu selvästi toisistaan.
Tuottaja Parker ymmärtää, että nyt ollaan jonkin uuden ja rahanarvoisen äärellä, kun nuoret naiset kokeva estottomia purkauksia Elviksen lanteen hytkyessä. Entisenä tivolimiehenä Parker tietää, mistä toimivassa showssa on kysymys. Hän keskittyy artistin taloudelliseen puoleen ja kehittää ainakin elokuvan mukaan koko fanituotebisneksen. Kaikki Elvikseen liittyvä on kaupallistettavissa.
Elokuva tekee onnistuneen ratkaisun seuraamalla enemmän Elviksen uraa ja julkista kuvaa kuin yksityiselämää. Avioliitto Priscillan (elokuvassa Olivia DeJonge) kanssa jää elokuvassa sivuseikaksi. Elokuva ei sukella syvälle ihmisten psykologiaan. Enemmän keskitytään ympäröivään maailmaan ja viihdeteollisuuteen.

Asettelu jää selkeän mustavalkoiseksi. Elvis kuvataan yksinkertaisena laulajana, jota uhkapeliriippuvuudesta kärsivä tuottaja ohjailee. Muutenkin maailma kuvataan yksinkertaistaen mutta värikkään sarjakuvamaisesti.
Kerronnan rytmi on nopea ja hyppivä. Luhrmann luottaa elokuvissaan ajatukseen ’enemmän on enemmän’. Kokonaisuus pysyy kuitenkin mielekkäänä. Juonessa seisahdutaan selkeimmin seuraamaan Elviksen uran alkuhetkiä, vuoden 1968 comeback-televisiokeikkaa ja jumiutumista vuosiksi Las Vegasin International Hotelin kiintoesiintyjäksi. Esimerkiksi yli kymmenvuotinen elokuvaura sivuutetaan nopealla montaasikohtauksella.
Elokuva puhuu yhtä aikaa menneiden vuosikymmenien yhteiskunnasta ja tämän hetken Yhdysvalloista. Yhteiskunnalliset jännitteet ja ennakkoluulot ovat esillä. Tarinan päihteineen ja manipuloijineen voi hyvin ulottaa myös tämän päivän traagisiin pop-ikoneihin.

Kommentoi

Hae Heilistä