Julkaistu 
Irene Taipale

Arvostelu: Pohjois-Karjalan Poirot singahtaa Utraan

Alice (Pauliina Hukkanen, vas.) ja Cicciolina (Maria Lund) ovat ilmiriidoissa, eikä perinnönjako tahdo onnistua. Janne Turunen Alice (Pauliina Hukkanen, vas.) ja Cicciolina (Maria Lund) ovat ilmiriidoissa, eikä perinnönjako tahdo onnistua.

Tänä kesänä Utran uittoareenalla nähdään kirjaimellisesti perunateatteria. Olli-Matti Oinosen ohjaamassa näytelmässä nimittäin öllöläläisen perunadynastian matriarkka Sigrid Kura-Haara (äänenä Seela Sella) on kuollut, ja on perinnönjaon aika. Se ei ilmiriidoissa olevilta serkuksilta Alicelta (Pauliina Hukkanen) ja Cicciolinalta (Maria Lund) kommelluksitta käy, vaan paikalle täytyy kutsua tohmajärveläinen salapoliisi Rauno Mursuniemi (Puntti Valtonen) ja virkavaltakin.
Utran Uuden Teatterin parista viime esityksestäkin tutut Antti Heikkinen ja Ilja Teppo vastaavat käsikirjoituksesta, jossa on Toivo Ryynäsen elämä ja teot -näytelmässäkin viihdyttäneen kreisihuumorin ja parodioinnin piirteitä.
Ennen kaikkea ivamukaelman kohteena on kehikkona toimiva klassinen suljetun tilan dekkari. Lisäksi muun muassa iänikuinen rakkautta ensisilmäyksellä -trooppi ja milteipä tervaa ja höyheniä -rangaistuskin päätyvät lajityyppien kieputukseen.

Huumori perustuu ennen kaikkea verbaliikkaan, johon aineksia haetaan toistuvasti esimerkiksi ihmisen ulkonäöstä ja fyysisestä kykeneväisyydestä.
Paikoin nauru kirvoitetaan myös ruumillisin keinoin − lynkkysuolen kovaäänisestä päästöstä alkaen. Ylipäätään on kuin olisi koottu yhteen kaikkea sellaista, jolle nauraminen saatetaan etenkin nykyään kokea sopimattomaksi.
Sutkauksista parhaille tällainen ilonpilaajafeministikään ei voinut olla hörähtelemättä. Esitys ajaa koko ajan ikään kuin kahdella kaistalla: silkan hupailun lisäksi mukaan on ujutettu omaa oivaltamista edellyttäviä eri suuntiin kohdistuvia piikkejä.
Näyttelijäntyö on odotuksenmukaisesti laadukasta. Valtonen on varsinainen dynamo vekkulina etsivänä. Kodinhoitaja Edlaa esittävä Sanna Kemppainen puolestaan pääsee loistamaan hahmon eri puolten paljastuessa.
Jääkuningattaren tyypittely sujuu Lundilta luontevasti, ja Hukka suoriutuu hienosti erityisen naurettavaksi asemoidun Alicen roolista.

Heikkinen juristi Hörösenä ruumillistaa epämiehekkäinä pidettyjä ominaisuuksia. Liioitellut nyhverön eleet ja ääni sopivat karikatyyriin mainiosti.
Sanna Könösen ja Jose Martinin poliisihahmot ovat lystikkäitä. Könönen on luonteva tiukkana tiedustelijana, ja samalla hän onnistuu olemaan myös viihteessä toistuvien kyvyltään ylivoimaisten, jopa yliluonnolliseen tukeutuvien rikostutkijoiden irvikuva.
Martinin esittämä hömelöpoliisi on puolestaan kerrassaan suloinen ilmeitään myöten. Oli myös ilahduttava nähdä, miten erilaisia heidän hahmonsa olivat verrattuna aikaisempiin rooleihin saman ammattikunnan edustajina Kontiolahden kanavateatterissa. Parivaljakon läsnäoloa olisi kaivannut jopa enemmän esimerkiksi serkkujen vihanpidon kuvaamisen toiston sijaan.

Lavastus rokokookalusteineen riittää luomaan perinteisen dekkarikartanon vaikutelman. Erityisen hauska yksityiskohta on takka, jonka sisälle sulloutuu Liekehtivä bändi. Vauhdikkaat musiikkinumerot tahdittavat esitystä entisestään. Kemppaisen jylhä ääni säväyttää heti avausnumerossa, eikä myöhemmissäkään kappaleissa ole moittimista.
Kaiken kaikkiaan Isojako on irvokas komedia, joka ei tarjoile liian hilpeää ihmiskuvaa. Se on sopivan pituinen asiansa kuvaamiseksi, eikä sen sopivan vinhassa tempossa ainakaan pääse tylsistymään.
Sen ylin pyrkimys on viihdyttää katsojia, ja uskon sen myös niin tekevän pitkin kesää kauniissa rantamaisemassa.

Kommentoi

Hae Heilistä