Julkaistu 
Irene Taipale

Arvostelu: Hulabaloo! muistuttaa, että nuorten ja boomerien henkinen etäisyys on lopulta sangen pieni

Näyttelijäntyö on Hulabaloon parasta antia. Jenna-Maaria Kuronen Näyttelijäntyö on Hulabaloon parasta antia.

Eero Schroderuksen alun perin Suomussalmen Teatteri Retikalle kirjoittama ja nyt Tero Sarkkisen Kontiolahden kanavateatterille ohjaama Hulabaloo! kuvaa 1960-luvun Suomen rakennemuutosta. Nuoriso edustaa tuohon aikaan alkanutta liikkuvuutta, kun taas vanhemman polven köyhät eivät pääse pakoon edes sukulaisten lemmen ääniä.
Näytelmässä seurataan maalaiskylässä asuvien ihmisten kesää. Lahjakas Olli (Onni Hyrkäs) haaveilee koulutuksesta, mutta rötöstelyihin turvautuva isä ei pysty tarjoamaan siihen tarvittavaa rahallista tukea. Varsinainen hulabaloo alkaa, kun kylän opettajaperhe ottaa vastaan kaupungin uudet tuulet tuntevan käytösongelmaisen sukulaistyttö Rebekan (Roosa Salmelainen).

Esityksen huumori rakentuu vitsien sijaan pitkälti asetelmien varaan, kuten kuvaukseen catfishingistä ja sen ajattomuudesta: nykyään ilmiö näkyy kirjeenvaihdon sijaan netissä, jossa voi tekeytyä totuutta houkuttavammaksi. Pohjimmiltaan kuvataan kuitenkin arjen ankeutta ja ihmisen vähäisiä mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa. Näytelmässä kuultava pierukin on pelkän vitsin sijaan perhedynamiikan indikaattori.
Runsaasta hahmokavalkadista kukaan ei nouse selkeästi keskiöön, mikä on harrastajaryhmän kannalta hyvä: kaikki pääsevät näyttämään taitonsa. Toisaalta monet kohtalot eivät mahdollista syventymistä. Esimerkiksi aluksi puhtaasti inhottavan Impan (Taneli Arosara) äkillinen muutos ja yhteisön reaktio muuttuneeseen mieheen olisi kaivannut enemmän selitystä, vaikka muutoksen primus motor käykin ilmi. Käynnistelyyn puolestaan kuluu melko paljon aikaa, ja tarinan mehukkaimmat käänteet tulevat ilmi vasta suhteellisen myöhään.

Näyttelijäntyö kaikkineen on esityksen parasta antia. Ilahduttavaa on, että mukana on niin monta innokasta lapsinäyttelijää, joista erityisesti Liinu Väänänen ja Minea Kuparinen hurmaavat.
Hyrkäs naurattaa topakan oikeudentuntoisilla repliikeillään ja elekielellään. Arosara luo valloittavasti ajankuvaa koko olemuksellaan liikkeiltään korskeana ehtana rasvalettinä. Miia Helmipuu ja Pekka Hopponen pääsevät irrottelemaan räiskyvästi, ja Mia Salmelaisen viekasta Hilma-muoria on ilo seurata. Salmelaisen auttamattoman vanhanaikainen nuorisoslangi ylpeästi lausuttuna ei voi olla huvittamatta. Erika Myller vakuuttaa rötöksiä selvittävänä tylynä perheenpää Arttuna.
Sosiodemografiset erot osoittava puvustus on mainio, vaikka Ollin housut eivät olekaan väitetysti risat. Vaatetus on itse tarinankin kannalta tärkeä toistuva motiivi: vaatteiden sosiaalinen merkitys alkaa vasta valjeta periferian asukkaille.

Näytelmän nimen perusteella odottamaani livemusiikkia ei ole laisinkaan, mutta eihän sitä itsetarkoituksellisesti tarvitse ollakaan. Siirtymissä ja yksittäisessä tanssikohtauksessa päästään vähän tunnelmoimaan ajan musiikin parissa.
Hulabaloo! on sympaattinen muistutus, että pilalla olevan nuoren ja ummehtuneen boomerin ajallinen ja henkinen etäisyys on lopultakin sangen pieni.

Kommentoi

Hae Heilistä