Julkaistu 
Irene Taipale

Arvostelu: The Story of My Life – Minun elämäni on aidosti tunteita herättävä kokonaisuus

Torontossa vuonna 2006 ensi-iltansa saanut Neil Bartramin ja Brian Hillin musikaali Story of My Life pyörähti myöhemmin Broadwaylla asti. Vastaanotto Manhattanilla oli kuitenkin tympeä: The New York Timesin kriitikon mielestä esityksestä oli jätetty pois omaperäisyys, uskottavuus, jännite ja jännittävyys, ja vertasipa toinen kriitikko kokonaisuutta vaikuttavuudeltaan Hallmark-korttiin. Niinpä varsinaisia esityksiä oli vain kolme päivää.
No johan oli taas. Nimittäin The Littlebigmusicin Jari Salokangas ja Samuli Moilanen ovat löytäneet Suomessa tuntemattoman pienen suuren tekstin ja tehneet siitä aidosti tunteita herättävän kokonaisuuden.
Lähtöasetelma on perin melankolinen. Parhaat ystävät Alvin ja Thomas ovat lapsina sopineet, että heistä kahdesta pidempään elävä kirjoittaa toisen muistopuheen. Tehtävä lankeaa ystävästään sittemmin vieraantuneelle Thomasille vain 35 vuoden iässä.
Vaikka Thomas on bestsellerkirjailija, ei hän keksi mitään kirjoitettavaa. Samalla häntä vaivaa epätietoisuus: mitä Alvinille ja ystävyydelle oikein tapahtui?

Tarinan keskiössä on virkistävästi ystävyys eikä usein suorastaan elämän tavoitteena pidetty parinmuodostus.
Kaiken lisäksi Ohvanan esityksessä pinnan alla kytee enemmän romantiikkaakin kuin monissa fiktioissa, joissa se on keskiössä. Sen lisäksi musikaali on hienovaraisen kaunis puhe kirjallisuuden puolesta. Alvinin rakastama Ihmeellinen on elämä puolestaan tuodaan mukaan tavalla, joka näyttää elokuvan voiman. Samalla näytelmä on sille paralleelinen.
Puhe muuttuu luontevan sukkelasti amerikkalaistyyliseksi musikaalimusiikiksi, johon Ohvanan kaksikko tuo upeilla äänillään jylhyyttä. Silti tällä kertaa huomio kuitenkin kiinnittyy vielä enemmän siihen, mistä lauletaan. Vaikka joitain asioita jätetään taiten sanomatta, esitystapa tukeutuu pitkälti sanallistamiseen.
Taidokkaan näyttelijäntyön avulla myös näyttämättä jätetty piirtyy selkeästi, ja totta kai myös lavastuksella on osansa keskeisten miljöiden luomisessa. Näyttämön perällä oleva eteerinen lumeksikin taipuva liminaalitila on toteutettu erityisen tyylikkäästi.

Moilanen tavoittaa koulun kummajaisen olemuksen samastuttavasti ja typistämättä tätä arkkityypiksi. Salokangas puolestaan kuvaa luontevasti, kuinka Thomas yrittää mukautua normeihin ja janoaa suosiota eri ikäkausina, jotka ruumiillistuvat asennoin ja elein. Kulttuuritalon intiimissä tilassa näyttelijät pääsevät tekemään tarkkaa työtä. Erityisesti mieleenpainuva on Moilasen rakastava katse, jollaisen jokainen haluaisi joskus itseensä kohdistuvan.
Salokangas on tehnyt valtavan urakan kääntäessään tekstin lauluineen suomen kielen painotuksiin sopivaksi ja samalla alkuperäiset sävyt säilyttäväksi. Alkuperäiskappaleet kuunneltuani en anglistina havainnut moitittavaa.
Myös alkuperäisteoksen paikoin kuluneet metaforat ovat luonnollisesti mukana, mutta nekin herättävät mielenkiinnon: ehkä niitä ei ole tarkoitettukaan hienoiksi vaan yhdeksi pyrkyri-Thomaksen kekseliäisyyden puutteen kuvastimista.
Menneisyyden tärkeille ihmisille tribuutiksi tehty musikaali muistuttaa lähelle näkemisen tärkeydestä. Tiedän jo ainakin yhden ihmisen sopineen esityksen innoittamana tapaamisen lapsuudenystävän kanssa. Vaikka tekstissä on ripaus hauskuuttakin, on se ennen kaikkea liikuttava. Ripsiväri oli virhe.

Kommentoi

Hae Heilistä