Julkaistu    |  Päivitetty 
Joonas Tanskanen

Arvostelu: Triangle of Sadness on tehokas mutta alleviivaava satiiri

Elokuvassa seikkaillaan muun muassa luksusjahdilla, joka toimii eräänlaisena muusta maailmasta irrallaan olevana absurdina näyttämönä. Kuvassa näyttelijä Sunnyi Melles. Elokuvassa seikkaillaan muun muassa luksusjahdilla, joka toimii eräänlaisena muusta maailmasta irrallaan olevana absurdina näyttämönä. Kuvassa näyttelijä Sunnyi Melles.

Ruben Östlundin viimeisimmät elokuvat ovat esittäneet länsimaisen ihmisen olentona, joka ei enää tiedä, kuinka maailmassa tulisi toimia. Elokuvat ovat koomisia, mutta joku voisi sanoa niitä kyynisiksi. Tämä pätee myös Triangle of Sadness -elokuvaan, joka voitti keväällä Cannesissa festivaalien pääpalkinnon Kultaisen palmun.

Östlundin tyyliin kuuluu tietynlainen jankkaavuus. Hän ei tunnu aina luottavan, että katsoja tajuaa vähemmälläkin. Lomakeskukseen sijoittuneen Turistin (2014) tapaan elokuvassa on pitkitettyjä riitelykohtauksia.

 

Nuori malli- ja influensseripariskunta Carl (Harris Dickinson) ja Yaya (Charlbi Dean) riitelevät rahasta kalliissa ravintolassa. He lähtevät parisuhdelomalle ökyjahdille, jossa heitä ympäröi liuta upporikkaita ja omituisia kanssamatkustajia. Aluksen kapteeni (Woody Harrelson) piileskelee aluksi näkymättömänä hytissään. Lopulta hän käy erään matkustajan kanssa sanallisen sitaattitaistelun kapitalismin ja sosialismin eroista.

Ensimetreillä elokuvan satiiri piikittelee muotimaailmaa, joka myy tavaroita käsitteillä ”tasa-arvo”, ”rakkaus” ja ”ekologisuus”, mutta on jotain muuta. Loppuelokuva esittää luksusjahdin matkustajat maailmasta vieraantuneina hahmoina. Vieraat siemailevat samppanjaa, ottavat aurinkoa, valittavat pikkuseikoista. Henkilökunta yrittää kaikin tavoin miellyttää rikkaita asiakkaita ja siivoavat näiden sotkuja ympäri laivaa. Luokka-asetelma tuodaan selkeästi esille.

 

Elokuvan kulutusyhteiskuntaa ja kapitalismia kritisoiva sanoma on alleviivattu, mutta tehokas. Luksusjahti on kuin muusta maailmasta irrallaan oleva absurdi näyttämö. Lopulta elokuvassa tapahtuu käänne, joka kääntää asetelman päälaelleen.

Lopputekstien aikaan tunne on ristiriitainen. Elokuva on poleemisuudessaan hyvä, mutta se voisi olla parempikin. Kaikkia asioita ei tarvitsisi sanoa kolmeen kertaan.

Elokuva kirjaimellisesti oksentaa merkityksensä katsojan päälle. Hienovaraisuus ei ole Östlundin hyveitä. Silti elokuvassa on vetoa ja sen jaksaa katsoa, vaikka sillä on kestoa kaksi ja puoli tuntia.

Traagisen lisämausteen elokuvalle antaa se, että näyttelijä Charlbi Dean kuoli elokuussa vain 32-vuotiaana.

Kommentoi

Hae Heilistä