Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Virrantalo

Marin uimahuoneessa

Uimahuone sijaitsi silloisen Satamakadun varrella. Taustalla pilkottavat rantamakasiinit sijoittuivat Papinkadun päädystä alkaen etelän suuntaan. Kuva: Joensuu-postikorttikokoelma Uimahuone sijaitsi silloisen Satamakadun varrella. Taustalla pilkottavat rantamakasiinit sijoittuivat Papinkadun päädystä alkaen etelän suuntaan. Kuva: Joensuu-postikorttikokoelma
Siellä, missä iso laituri loppui, jossakin niillä main, oli Marin uimahuone. Sitä kutsuttiin tuolla nimellä, ja sillä sen jokainen pesunkestävä kaupunkilainen tunsi. Voisihan sitä sen sijaintia selvitellä vieläkin tarkemmin! Voisi sanoa, että se oli siinä kutakuinkin lähellä rantamakasiineja, joiden hirsisistä seinistä oli punamultaus haalistunut ja joiden kupeilta pikkupojat pyydystelivät rapuja silloin, kun niiden saantiaika oli.

Se Marin uimahuone oli sellainen ikäloppu puinen hökötys, kiireessä kyhätty, ja näytti se jo siltä kuin olisi tuohon paikkaan tuuskahtanut jokeen, vaan eipähän vain tuuskahtanut. Sinä se eli ja oli ja tuli toimeen yhtä hyvin talven pakkasissa kuin kesäisillä helteilläkin. Tietenkin suven tultua ja sen syvemmälti kypsyttyä aina paremmin.

Näin mainiosti kuvaa Antero Kajanto novelliteoksessaan Rakas pikkukaupunki Joensuun länsisataman (nykyisin Matkailusatamana tunnetun) eteläpuolella sijainnutta uimahuonetta. Uimahuoneen rakentamisesta päätti kaupungin valtuusmiesten kokous tammikuussa 1884 ja se valmistui jo juhannukselle. Alkuun uimahuoneella sai käydä maksutta, mutta kun sen käytöstä aiheutui epäjärjestystä, niin käytölle asetettiin pieni käyttömaksu.

Rakennus pysyi sijoillaan aina vuoteen 1926 saakka, jolloin se purettiin pois. Uimahuoneen kunnosta ja korjaustarpeista näkyi lehdissä ajoittain kirjoituksia, joten ei ihan perusteetta Kajanto sitä kuvaillut ’ikälopuksi hökötykseksi’.

Postikortin kuva on otettu niiltä paikoin, johon satama-alueen silloinen pitkä laituri päättyy. Uimahuoneen takana häämöttää joen rantaan rakennettuja makasiineja, joita rannassa oli kaikkiaan seitsemän kappaletta.

Niitä rakennuttivat joensuulaiset kauppiaat varastoikseen, ja niihin tuotiin laivoilla tavaratäydennystä ja niistä vientitavaraa lastattiin.

Tuontitavarasta lienee suola ollut merkittävin ja vastaavasti vientituotteena voi tärkeimpänä. Joen takana häämöttää Gustaf Cederberg & Co:n 1871 perustettu sahalaitos mittavine lautataapeleineen. Saha paloi 1896, mutta se rakennettiin uudelleen.

Lainaan vielä Kajantoa, mitä muuta hän joella rannalta katsellen näki:

Pukseerailipa siinä vipajavaa vettä laiva jos toinenkin. Oli ”Rapidia” ja ”Seuraa”, oli ”Lieksaa” ja ”Nurmesta”, jotka huutelivat aina kanavasiltoja kohti tullessaan ja rehevän vihanneskimpun kaltaista Ilosaarta lähestyessään. Mutta heijailipa se joki suurempiakin laivoja, semmoisia oikeita ötylaivoja kuin ”Sampoa” ja ”Osmoa”, jotka tekivät matkoja aina Pietarpuriin saakka ja valkeakylkisinä siinä joenpolvessa kääntelehtivät ja messinkisestä pillitorvestaan päästelivät huutavan ääniä.

Marin uimahuonekin se syrjäsilmällä vilkuili noita puksuttavia menijöitä, ja olikin sillä monta muuta katseltavaa ja udeltavaa. Oli semmoinen ”Impikin”, laiva se sekin, vaikka sillä olikin naisihmiseen ja vielä neiti-ikäiseen vivahtava nimi. Se tuli jostakin maakylistä päin ja lastina sillä oli piimää ja voita ja minkä mitäkin maatiasherkkua.

Kajanto luettelee kertomuksessaan todellisia tuon aikakauden, 1900–1910-luvun aluksia. Rapid ja Seura ovat olleet hinaajia, joista Seura on ollut aiemmin matkustaja-aluksena, mutta muutettu vuonna 1908 hinaajaksi. Lieksa, Nurmes, Sampo ja Osmo ovat olleet matkustajalaivoja.

Kertoessaan Osmo-laivasta hän tarkoittanee ilmeisimmin Cederbergin kauppahuoneen omistamaa matkustajalaiva-Osmoa.

Joensuussa oli samoihin aikoihin myös toinen Osmo-niminen laiva, nimittäin M. G. Piipposen omistama rahtilaiva Osmo.

Tämä laiva löytyy tänäkin päivänä Kuopiosta matkailukäyttöön kunnostettuna.

Myös Impikin on toiminut matkustaja-aluksena ja liikennöinyt lähivesiä hoitaen yhteyksiä Liperiin ja Rääkkylään ja kyydinnyt maalaisten tuotteita kuin tietty myös matkustavaisiakin.

Novellikertomusta lukiessa tulee vakuuttuneeksi kirjoittajan omakohtaisesti nähneen ja kokeneen kirjoittamansa.

Onkin paikallaan tehdä lyhyesti selkoa, mikä olikaan miehiään tämä Kajanto.

Antero Kajanto syntyi Joensuussa 4.12.1895 ja oli entiseltä sukunimeltään Kononoff. Kajanto asui lapsuusvuotensa Joensuussa ja kävi täällä lyseota kuudennelle luokalle asti.

Hän suoritti lennätinvirkamiestutkinnon Helsingissä 1915 ja toimi aina eläkkeelle saakka vuoteen 1962 Helsingin lennätinkonttorissa eri tehtävissä, viimeisimpänä apulaisjohtajana. Kajannolle on myönnetty asessorin arvonimi. Mainittakoon, että hänen isoisälleen Alexsander Kononoffille ja tämän veljelle Ivan Kononoffille myönnettiin ensimmäisinä porvarisoikeudet maaliskuussa 1949 vasta perustetussa Joensuun kaupungissa.

Kirjailijauralla Kajanto oli myös menestynyt ja tuottelias. Hänen julkaisemiensa novellien ja runoteosten lista on varsin pitkä. Hän toimi myös teatteri- ja kirjallisuuskriitikkona. Ensimmäisen runoteoksensa Kajanto on julkaissut vuonna 1923 ja julkaisuja jatkuu aina 1960-luvulle. Kajanto kuoli Helsingissä 23 syyskuuta 1968.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä