Juuri mummon tarinoista

Teos ei ole omaelämänkerta, mutta omaelämänkerrallisiakin elementtejä se pitää sisällään, Hukkanen myöntää.

Aika ilmeisiäkin: Hukkasen oma mies, Sunday Ngakaman, on tansanialainen, ja pariskunta muutti Joensuuhun vuonna 2010, juuri ennen esikoistyttärensä syntymää.

– Opiskelin Joensuussa kuvataiteita, ja oli kova hinku opiskelijavaihtoon. Pääsin sitten Kepa ry:n vapaaehtoistyön ohjelman kautta Tansaniaan. Tein siellä työharjoittelua vuonna 2004 ja opinnäytetyötä vuonna 2005. Silloin tapasin mieheni, Hukkanen taustoittaa.

Kipinä maanantaina julkaistun sarjakuvakirjan tekemiseen alkoi kuitenkin jo aiemmin.

Ensimmäiset käsikirjoitusaihiot pyörivät Hukkasen päässä jo vuonna 2008, kun pariskunta vietti pidempää jaksoa Suomessa.

– Se lähti siitä, kun keskustelin asioista mummoni kanssa. Tuntui, että ihmisiä kyllä pintapuolisesti kiinnostivat kokemukseni Tansaniassa, mutta lopulta ne olivat sitten kuitenkin heille liian erilaisia ymmärtää. Mummoni ymmärsi, omien lapsuustarinoidensa kautta. Niistä tarinoista ajatus lähti.

Kirjan sivuilta onkin bongattavissa tarinoita niin Joensuusta kuin esimerkiksi Outokummusta, jossa Hukkasen isoäiti vietti aikuisikänsä.

– Tansaniaahan siinä ei sinänsä käsitellä juuri ollenkaan, paitsi taustana.

Hukkanen sanoo teoksensa tarkastelevan kotimaan kulttuuria ikään kuin ulkopuolisin silmin. Huolestuttavia näkymiäkin hän on havainnut. Hukkanen oli mukana rasisminvastaisessa järjestötyössä jo 90-luvulla, ”kun täällä oli älyttömimmät meiningit”, ja vaikka tilanne on sen jälkeen huomattavasti rauhoittunutkin, on rasismi hänen mukaansa jälleen nostanut päätään.

– Esimerkiksi kaduilla huutelu on taas lisääntynyt, ja väkivaltaista käytöstäkin on ollut viime vuosina aiempaa enemmän, hän miettii.

– Ehkä siinä on sellaistakin ajatusta, että jos poliitikot voivat laukoa julkisesti rasistisia kommentteja, se on muillekin ok. Tulee vähän sellainen olo, että ikinä ei opita mistään mitään.

Oman kortensa kekoon Hukkanen kantaa vaikuttamalla taiteensa kautta.

Yhteistyöprojekteja on meneillään myös järjestörintamalla, muun muassa JoMoni ry:n kanssa.

– Olen muun muassa vetänyt sarjakuvatyöpajoja maahanmuuttajaryhmille Niittylahdessa, josta on tulossa näyttelykin kirjaston sarjakuvatapahtumaan lokakuussa. Keväällä vedin sarjakuvatyöpajan karjalan- ja vepsänkielisille toimittajille Petroskoissa, hän kertoo.

– Sarjakuva on minulle läheisin tapa. Se on voimakas media, joka kertoo paljon enemmän kuin vaikkapa pelkkä teksti. Minulla on sellainen yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarve, ja sarjakuvassa saan sen parhaiten yhdistettyä kuvataiteeseen.