Ukrilaisen alku

Nyt jo kuusikymppisenä on minutkin hyväksytty kyseiseen yhdistykseen.

Parisen vuotta sitten sain tietää Ukrin ry:n kautta Suomen maakuntakirjailijoiden ja Kirjoittajaopisto Skriptan järjestämästä kirjallisuuskoulutuksesta.

Olin työvoimapoliittisessa ryhmässä ja höpisin jatkuvasti runoista – niinpä ohjaajani toi minulle esitteen edellä mainitusta koulutuksesta. Hakeuduin kurssille, joka oli fyysisesti Outokummun Harmaasalossa, kaukana hölinästä ja kiireestä, eikä sieltä ollut edes tervejärkistä pakomahdollisuutta.

Alku ei kuitenkaan ollut helppoa.

Lähetin vaaditut kirjoitusnäytteet sovitusti. Kun kuulin tulleeni hyväksytyksi mainittuun koulutukseen, tulin jännityksestä kipeäksi – olin aivan kalpea henkisesti ja mieleeni purskahti sanat ”huhtiöiseen jääriitteseen tyrskähtää nokalleen pieni muuttolintunen”.

Lähetin tämän lauselman peruutusviestin mukana Ukrin varapuheenjohtaja Kari Tahvanaiselle – hän soittikin minulle ja sanoi ”sinun sanoissasihan on runollisuutta”.

Näin hän rohkaisi pelokasta aloittelijaa tulemaan koulutukseen.

Kurssin aikana näistä sanoista muotoutui runo:

”Huhtiöiseen jääriitteeseen tyrskähtää nokalleen pieni muuttolintunen / viivästyy matkansa hetkisen / mut pian kohoo uuteen lentoon leivonen ja tienoot täyttää laulu keväinen”.

Sananmukaisesti kohdallani on näin käynyt. Olen julkaissut omakustanteena esikoisteokseni proosaa.

Syksyllä ilmestyy uudenlaisia muistorunoja kuvitettuna. Samaan aikaan on syntynyt esikoiskirjani kokemuksia myötäileviä runoja, joita olen lähettänyt 96 kappaletta Runokaarina-kilpailuun kokemusta saadakseni.

Joka tapauksessa julkaisen teoksen vuoden loppuun mennessä, jos vain olen elossa.

Samanaikaisesti mieleni taustalla kypsyy kokemuksieni oikeutusta ruotiva teos – jos onnistun siinä niin uskon, että se laukaisee jännityksen portteja.

Ukrin kursseilla etsitään uinuvia sanallisia nuppuja. Ainakin minun kohdalla kävi niin, että valtava tunnepitoinen palo valtasi ”löydetyn”.

Tämä tuska muuttuu tunteista teoiksi, mutta valtava yksinäisyys tässä löytämisen ilossa on myös järisyttävä.

Varsinkin ensi kirjaansa kirjoittava tarvitsee ihan kieliopillisia neuvoja, tietoa siitä miten kirjan eri vaiheet toteutetaan, kansikuvan tekijästä kustantajaan ja teoksen muotoutuessa sananmukaisesti henkistä rohkaisua.

Itse kävin kirjoittaessani esikoisteostani itkemässä tuskaani ravintoloitsija Pirkko Järviselle Utra Pubissa.

Kirjallisuuden ystävänä hän valoi minuun rohkeutta ja kannusti minua.

Kirjan kielellisen asun tarkasti eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja Liisa Leinonen, kirjan kannen toteutti kuvataiteilija Merja Flink; minä olinkin monella tapaa onnekas.

Tällaisen koulutuksen jälkihoitoon mielestäni kaivattaisiin ihan omaa järjestelmää – näin mahdollisimman moni kirjoittajan alku saisi tarpeellista tukea ja kannustusta.

Kirjoittaminen ei ole iästä kiinni.

Ukri ry:n toimia voi kuvata vanhan sananparren sanoin: ”Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan”.