Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Vielä niitä pannuja porisee

Pontikkapoika pohtii, että katajanmarja voisi tuoda pontikkaan ginimäistä sävyä. Kuva: Aimo Salonen Pontikkapoika pohtii, että katajanmarja voisi tuoda pontikkaan ginimäistä sävyä. Kuva: Aimo Salonen
Pontikkaa eli kotipolttoista viinaa on Suomessa tehty jo 500 vuotta. Nälänhätävuonna 1866, jolloin vähäiset viljat tarvittiin muualle kuin viinantekoon, se kiellettiin, ja perinne sai uuden vivahteen, kun salapolton aika alkoi.

Perinne elää yhä.

Googleen kun laittaa hakusanan pontikka, näytölle tulee niin tieteellisiä artikkeleita kuin lehtijuttujakin. Suomen Kuvalehti tiivisti kehityksen hyvin vuonna 2018 oman juttunsa alaotsikkoon: Korpien kätköissä tiputettiin pahanhajuista paloviinaa. Nyt kaupunkien lähiöissä tislataan mausteisia makuja.

Vielä 1960–70-luvuilla maaseudun miehet tiputtelivat aitoon tarpeeseen, mutta mikä saa joukon nuoria miehiä uhmaamaan lakia keväällä 2022?

– Meillä tämä perinne on hyvin nuorta, vastaa Joensuussa nykyisin asuva, pohjoisesta Savosta kotoisin oleva akateemisesti koulutettu mies, josta tässä jutussa käytämme nimeä Pontikkapoika.

– Ajatus alkoi kyteä, kun pannut löytyivät yhdestä kuolinpesästä. Sitten kun korona tuli, kalenterit tyhjenivät yhtäkkiä kaikilta. Aikaa kun kerran oli, kokoonnuttiin 5–6 hengen porukalla mökille ja otettiin vehkeet käyttöön.

Ensimmäinen satsi syntyi keväällä 2020, toinen 2021. Kolmas yhteinen kokeilu on tarkoitus virittää tänä keväänä.

Lämpötilan tarkkailu on tärkeää, koska alkoholi höyrystyy alhaisemmassa lämpötilassa kuin vesi, joten valvontavuorot on syytä jakaa, että vettä ei ala kertyä nesteeseen. Välillä koko joukko on yhdessä pannun ympärillä, sillä kyse on hyvin yhteisöllisestä jutusta.

– Samalla kuunnellaan musiikkia. Voit käyttää jutussa sitä Pontikkapoika-nimeä, koska sitäkin J. Karjalaisen Lännen Jukka -biisiä me kuunnellaan.

Lännen Jukka sopii teemaan siksikin, että merkittävän opin tekemiselleen kaveriporukka on saanut amerikkalaisista Youtube-videoista.

Pontikkapoika ei pidä harrastustaan hirveän pahana rikoksena, koska myyntiin saakka ei tuotteita tehdä, vaan kyse on tavallaan nuorten miesten kemianopiskelusta.

Virkavaltakaan ei välttämättä ole hirveän kiinnostunut aktiivisesti jahtaamaan harrastajia, ja sekin on osa pitkäaikaista perinnettä. Liperiläinen Jukka Ikonen näki sen jo lapsuudessaan Ristinpohjan kylällä, jolla tiedettiin olevan neljä tehtailijaa, joista yksi oli hänen oma isänsä.

– Kerran tuli vanhempi konstaapeli poliisiautolla pihaan ja oli jo valmiiksi laitamyötäisessä. Se tiesi, että Oivalla on pontikkaa, ja ne rupesivat isän kanssa ottamaan yhdessä, Ikonen kertoo.

Tuttu poliisi ei hätyytellyt tehtailijaa, jonka luona itsekin asioi, mutta jos asioimaan tuli tuntematon, oli tehtailijalla tapana antaa kättä.

– Jos kouraan tarttunut käsi oli pehmeä, se saattoi kuulua virkavallan edustajalle. Se yksi nuorempi poliisi aina yritti, koska mainettahan se olisi saanut, jos olisi pontikkatehtaan löytänyt, Ikonen muistelee.

”Se yksi nuorempi” poliisi astui kerran ristinpohjalaiseen tupaan ja alkoi kysellä, onko talossa kuultu, että kylällä olisi pontikantekijöitä.

– Isäntä vastasi, että tuonne jos menet salolle päin, niin siellä se yksi tehdas on lähteen vieressä. Samaan aikaan isännällä itsellään porisi pontikkapannu saunan takana, Ikonen kertoo.

– Ei tehtailijat toisiaan käräytellyt. Nehän vaihtelivat pontikkaa keskenään, jos toisella oli satsi jo valmis ja itsellä ei. Ne tuli kysymään, että annatko pontikkaa, niin saat sitten myöhemmin pontikkana takaisin.

Ikosen mukaan kyse oli nimenomaan omaan tarpeeseen tekemisestä. Tuon ajan maaseudulta ei kaupungin Alkoon kovin helposti päästy, ja jos pääsikin, siellä tuli vastaan viinakortin asettamat rajoitukset.

– Viinakortti jos salli neljä kirkasta ja ehkä litran viiniä ja litran mietoja, se ei riittänyt, koska Ristinpohjasta ei päässyt kovin usein Joensuuhun saakka viinakauppaan, Ikonen huomauttaa.

Oiva Ikonen oli paitsi kuulu pontikantekijä myös keikkailevien taiteilijoiden tuntema mies, ja se toi taloon usein kansantaiteilija Esa Pakarisen.

– Esalla kun oli keikka täällä päin, siltä tuli isälle kortti, että hommoo hyvvee pontikkoo, niin otetaan kuppia, Ikonen kertoo.

– Alushoususillaan ne sitten ottivat pari päivää pontikkaa. Isänhän oli helppo käydä sitä hakemassa, kun Esa Pakarisen setä oli hyvä pontikankeittäjä Antti-Jussi Pakarinen.

Mutta entäs se tuotejalostus ja mausteisten makujen etsiminen, ovatko Pontikkapoika ja hänen kaverinsa päässeet jo niin pitkälle?

– Emme vielä, mutta on se kyllä ollut harkinnassa, Pontikkapoika vastaa.

– Hedelmät toisivat makuja, ja voisihan siihen laittaa vaikka katajanmarjaa, niin se toisi vähän ginimäistä tuntua.

Katajanmarjasta ja ginistä päästäänkin jo viranomaistenkin luvalla toimivaan tehtailuun. Hakusana pontikka kun tuo luettavaksi MTV-Uutisten jutun otsikolla Pontikka maailmankartalle! Suomalainen juomaerikoisuus pokkasi arvostetun palkinnon.

Kyse oli helsinkiläisen tislaamon menestyksestä Berlin Destille -tapahtumassa, joka arvosti tislaamon erikoisuuksia Tyrnipontikkaa ja Tyrni-giniä. Siitä taas päästään laajemminkin nettihaulla vastaan tuleviin kirjoituksiin, joissa pontikka nostetaan osaksi perinneruoka- ja juomakulttuuria.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä