Henkilö: 100-vuotias Maire Räsänen on kulkenut värikkään tien Höytiäiseltä Haagaan ja takaisin

Epätietoisuus häviää heti eteisessä, kun Maire Räsänen tervehtii tulijaa.

– Minä olen Maire, kuka sinä olet?

Kontiolahden kirkonkylällä asuva Maire Räsänen täytti 4. huhtikuuta 100 vuotta, mutta se ei ole syy tämän haastattelun tekoon. Syynä on harvinaisen mielenkiintoinen elämä.

Mitä kaikesta runsaudesta sitten poimisi? Valinta ei ole helppo, mutta lähdetään purkamaan heti ensimmäisistä ranskalaisista viivoista, joita Maire Liisa Räsänen itse on paperille kirjannut:

- Keskikoulu Joensuun Yhteiskoulu 1940

- Polio syksy 1940

- Angiinamyrkytys 1941.

Opiskelut, sota ja sairastelut.

Niillä on ollut vaikutuksensa taipaleeseen, joka vei Kontiolahdelta ensin Joensuuhun, sitten Helsinkiin, välillä harjoitteluun Zürichiin ja erilaisille opintomatkoille Italiaan, Ranskaan, Saksan Liittotasavaltaan ja Englantiin ja lopulta pitkän Helsingin-vaiheen jälkeen vuonna 2007 takaisin Kontiolahdelle.

Miksi? Mikä toi maailmaa nähneen, lukuisten nimekkäiden pukusuunnittelijoiden opettajan takaisin Höytiäisen rannalle?

– Oli pakko. Pohjois-Haagan kadut oli nuijasodan aikaisia ja seitsenkerroksinen talo oli kukkulalla. Tämä jalka alkoi olla silloin niin huonossa kunnossa, että en saanut enää ajaa autoa, Maire sanoo ja viittaa polion vahingoittamaan jalkaansa.

Polio, se vilahtelee pitkin matkaa Mairen kertomuksessa.

– Kun meidät kutsuttiin eversti Kuistion kotiin kutsuille, minulle teetätettiin jopa iltapuku. Se oli vähitellen viriävää seuraelämää koulukavereiden kanssa, enkä tuntenut itseäni hyljityksi, vaikka olin vammainen, Maire muistelee Joensuun-aikojaan.

Polio vilahtaa myös muistoissa, jotka koskevat nuoren opettajan Helsingin-vuosien työruuhkaa, jolta oli vaikea löytää aikaa huvituksille.

– Ei mulla elämässä kyllä paljon muuta työn lisäksi ollut. Joku vei mua osakuntaan, mutta kun en mä pystynyt tanssimaan, niin eihän siitä mitään tullut tämmöisestä iskemisestä.

Maire oli 18-vuotias, kun polio iski syksyllä 1940. Se masensi tyttöä, joka oli tottunut harrastamaan.

Jatkosodan aikana nousu alkoi toisaalta siitä, että Kontiolahden kunnanvirastolta järjestyi työpaikka, toisaalta siitä, että Kontioniemeen perustetussa sotilassairaalassa toiminut soittokunta alkoi tulla harjoituksiin Räsästen kotiin, jossa oli piano.

– Soittokuntaa johti Topi Törmä, ja selloa siinä soitti Mauno Maunola, joka oli Suomen paras basisti, Maire muistelee.

– Minä kun en pystynyt liikkumaan, niin yksi sotilaista tuli hakemaan minua sieltä sänkykamarista kuunteleman soittoa. Minulla on vieläkin päiväkirjassa niiden nimikirjoituksia.

Sota-ajasta juttu voisi luiskahtaa Mairen lottatehtäviin Kontiolahdella ja Joensuussa, koska niillä saattoi olla vaikutuksensa sairasteluihin, jotka taas olivat osasyy siihen, että oppikoulu ei jatkunut keskikoulun jälkeen lukioon ja valkolakkiin saakka, mutta pysytäänpä musiikissa.

Teillä siis oli piano. Soititko sitä?

– Äiti kyllä hankki minulle musiikin lehtorin Joensuusta, Emma Puhakan, mutta jotenkin ne nuotit eivät iskeytyneet, Maire vastaa.

– Isähän oli musikaalinen ja soitti viulua. Heillä oli bändikin, jossa soitti kunnanlääkäri ja apteekkari Lungren. Ne kolme jätkää siinä musisoi. Ja nythän kun mun synttäreillä oli sukulaisia Joensuusta, siellä soitti kaksi teinipoikaa. He ovat sisareni tyttärenpojan Ville Kivivuoren lapsia.

Sellisti Ville Kivivuori on vahva nimi musiikkielämässä, ja kun Mairen tunnettuihin sukulaisiin on päästy, on mainittava Veijo Saloheimo, Mairen vanhimman siskon poika, joka Mairea hiukan nuorempana kävi samaan aikaan kouluja Joensuussa ja opiskeli Helsingissä.

Siitä juttu voisi luiskahtaa professori Ruutuun, jonka luona Maire ja Saloheimon sisarukset Helsingissä asuivat, mutta viedään tarinaa sen sijaan ministeri Antti Kukkoseen, jonka tyttäreen Pirkkoon Maire oli ehtinyt tutustua jo Joensuun käsityökoulussa 1944–45, ja joka Mairen tavoin siirtyi 1947 Helsingin käsityöopettajaopistoon.

Mairen ja Pirkon opiskelujen alkuvaiheissa Kukkonen istui vielä sotasyyllisyystuomionsa loppua.

– Antin asioista vankilassa aina tiedettiin, kun niistä supateltiin, ja äiti toi lääkkeitäkin Antille ja Risto Rydille. Minähän sitten matkustin Antin kanssa samassa makuuvaunussakin lomalle, kun Antti vapautui. Pirkko oli ostanut makuuvaunupaikat itselleen ja Antille, mutta jäikin sitten poikaystävänsä luo Helsinkiin. Hän antoi oman lippunsa minulle, ja Antti sitten nukkui yläparvella ja minä alapuolella.

Tullaan vuoteen 1953, jolloin työelämässä jo ollut Maire tarvitsi työharjoittelua viedäkseen loppuun erikoistumisopintonsa, jotka antoivat pätevyyden pysyviin virkoihin. Harjoituspaikka oli luvassa Zürichissä ateljeessa, jonka omisti Christian Dior.

– Ensimmäiset ihmeet Zürichin lentokentällä olivat, kun lampaat olivat syömässä siellä ruohoa. Asuin pienessä hotellissa, Drei Könige oli sen nimi, ja sota oli vielä niin lähellä, että musta tuntui, että toi on vakooja ja toi, kun ne oli ihan roiston näköisiä.

Selvisi, että Sveitsi oli tarkkana työluvista, jollaista Mairella ei ollut. Harjoittelu onnistui lopulta vuonna 1955.

– Ensi alkuun tehtiin jakkuja ja hameita ja takkeja ja minä olin niin hidas, että esimies Pierre saattoi välillä varmasti kirotakin, Maire kertoo.

– Hän puhui ranskaa ja minä huonoa saksaa, ja aika jännä asia oli, että minulla oli työpöydän ääressä kaksi miespuolista mestaria, jotka aina neuvoivat, että pane tämä työ näin ja näin. Silmää siinä vilkutettiin pöydän yli, että hyvin meni.

Valtaosan työurastaan vaatetusalan opettajana Räsänen teki vuonna 1981 lakkautetussa Helsingin Leikkuuopistossa, mutta nimekkäimmät oppilaansa hänellä oli Taideteollisessa korkeakoulussa vuosina 1951–86.

– Jukka Rintala oli söötti oppilas. Hänen piirroksensa ja värinsä siveltimen jälkeen olivat niin ihania, että niitä olisi halunnut vain sivellä. Nythän hän täytti juuri 70 vuotta, ja lähetin hänelle onnittelun.

Tyylikkäästi pukeutuneella Mairella on kauniit korvakorut, Laura Mursun, hänen avustajansa, kasvot näyttävät nuorilta maskin takaa. Ikäeroa on, mutta naisten välille on kehittynyt ystävyys niiden 14 vuoden aikana, kun Laura on Mairea avustanut.

– Vuonna 2007 tulin tänne kesätytöksi, ja vieläkin olen täällä, Kontiolahden 4H-yhdistyksen palkkaamana työskentelevä Mursu kertoo.

– Laurahan oli mukanani Helsingissä, kun muutimme vuonna 2007 tavarani Haagasta tänne, Maire kertoo.

Miten Maire on sitten Kontiolahdella viihtynyt?

– Meillähän on ollut kauhean hauskaa Lauran kanssa. Oinaita kun ollaan molemmat, sarvet kolisevat välillä yhteen, mutta sen jälkeen taas nauretaan.