Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Kirjoittaminen: Pirkko Mäntynen sai kansalaisopiston kurssilta oppeja, joiden avulla syntyi kirja suvun historiasta

Pirkko Mäntynen, eläkkeellä oleva psykologi ja yliopiston lehtori, on kirjoittanut kiehtovan kirjan isoisoäidistään Iida Maria Rämästä, omaa sukuaan Mauno (10.5.1872–7.1.1938), josta hän ei tiennyt tutkimuksiaan aloittaessaan juuri mitään.

Oikeastaan kirja alkaa jo Iidan Marian äidistä Maria Thomaksentyttärestä (syntynyt 1838), joka 1860-luvun nälkävuosien tienoilla ehti asua jonkin aikaa Pietarissakin, ja siitä päästään tarinan suureen kaareen, joka kertoo historiallisista ja yhteiskunnallisista muutoksista ja naisen aseman muutoksesta.

Iida Maria eli suurimman osan elämästään Venäjään kuuluneessa suuriruhtinaskunnassa, joka koki omia uudistuksiaan vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksesta kansakoululaitoksen syntyyn ja maaseutuväestön muuttoon teollisuustaajamiin ja jopa Amerikkaan saakka.

 

Iida Maria oli köyhä nainen, joka osasi lukea, mutta todennäköisesti ei kirjoittaa. Hänestä kirjan kirjoittanut pojantyttären tytär Pirkko Mäntynen taas syntyi perheeseen, jossa lasten kouluttamista keskikoulun ja lukion kautta aina yliopistotasolle saakka pidettiin itsestäänselvyytenä.

Elintason ja samalla koulutustason nousu alkoi, kun Iida Maria ja hänen lapsensa olivat muuttaneet 1920 Valkealan pitäjän maaseudulta Rämälän pienestä mökistä töihin Harjun teollisuustaajamaan Lappakosken villatehtaan vaikutuspiiriin. Linda-tyttären lapset pantiin jo oppikouluun, ja vuonna 1944 Lindan tytär kirjoitti ensimmäisenä suvustaan ylioppilaaksi. Yliopistoonkin hän oli menossa lukemaan äidinkieltä, mutta asiat saivat traagisen käänteen, kun hän jäi auton alle ja kuoli.

– Ehkä lasten kouluttaminen oli silloin trendi yhteiskunnassa, Mäntynen pohtii vaihetta, jossa Lindan molemmat lapset pantiin oppikouluun.

 

Oppikoulu maksoi, mutta siihen alkoi jo olla varaa.

– Ilmeisesti Lindan perheen taloudellinen tilanne parani huomattavasti. Linda oli yritteliäs ja hankki kotiinsa kutomakoneen, jolla hän alkoi tehdä ihmisille tilauksesta villatakkeja, villahousuja ja kaikenlaista, Mäntynen kertoo.

– Yleensä ihmiset toivat lankoja ja tilasivat vaatteita. Lappakosken villatehtaalla oli myös Kouvolassa villalankamyymälä, joka sekin tilasi töitä kotikutojilta.

Osin fiktiivinen kirja perustuu kirjallisiin lähteisiin, joihin Pirkko Mäntynen on saanut vinkkejä varsinkin Arja-serkultaan, sekä suullisiin kertomuksiin, joita kirjailija kuuli erityisesti äitinsä serkulta Kyllikiltä, Iida Marian pojantyttäreltä, joka oli 84-vuotias, kun Mäntynen tapasi hänet vuonna 2010.

– Kyllikki oli tuolloin ainoa elossa ollut sukualiseni, joka oli tavannut Iida-mummon. Kyllikki oli ollut pienenä tyttönä äitinsä kuoltua mummon hoidossa.

Pirkko Mäntynen oli tavannut Kyllikin edellisen kerran 40 vuotta aikaisemmin, ja häntä jännitti soittaa löytämäänsä lankapuhelinnumeroon. Treffit sovittiin Kouvolan Cumulukseen ja Mäntynen pelkäsi, että hän ei tuntisi Kyllikkiä.

– Kun pieni, hento nainen astui taksista, tunsin hänet heti, niin paljon hän oli edesmenneen äitini näköinen. Kyllikki oli iloinen ja puhelias, ja juttu lähti luistamaan heti.

 

Mutta miksi Pirkko Mäntynen oikein lähti tutustumaan isoisoäitiinsä? Kaikki sai alkunsa vuonna 1991 kuolleen Katri-äidin valokuvista, joissa esiintyvistä ihmisistä Pirkko ei ollut ollut kiinnostunut vielä silloin, kun äiti eli.

Mäntynen alkoi etsiä tietoa ja saikin sitä levitettyään joukon valokuvia Kyllikin eteen tämän asunnolla. Vähitellen nimenomaan Iida-mummo alkoi kiehtoa.

– Jotenkin tiesin tämän mummon, mutta en tiennyt edes hänen tarkkaa nimeään. Äiti kertoi, että hän oli äärettömän työteliäs, Kyllikki taas kertoi, että hän oli lempeä, niin ihana ihminen, että toista yhtä ihanaa ei ole.

Vähitellen Mäntyselle alkoi kehittyä ajatus, että mitäpä jos hän kirjoittaisi Iida Mariasta.

– Ei minulla vielä silloin ollut mielessä, että kirjoittaisin tämmöisen tarinan, mutta olin silloin kansalaisopiston kirjoittajakurssilla, ja aloin kirjoittaa Iida Mariasta sinne.

 

Mäntynen sanoo, että ilman Lea Tajakan vetämään kurssia Talosta mökkiin, mökistä tehtaaseen -kirjaa ei olisi syntynyt.

– Kokoonnuimme ennen koronaa joka toinen viikko, ja meillä oli semmoinen systeemi, että ennen kokoontumista kaikki kirjoittivat aina jotain ja muut lukivat ne etukäteen, ja sitten niistä keskusteltiin. Kirjoitin aina yhden luvun kerrallaan.

Kiinnostavaksi kirjan tekee nimenomaan tapa, jolla ihmiset on laitettu historiallisiin tilanteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin, joiden läpi Suomi on mennyt. Mistä Mäntynen on hankkinut tämän taitonsa?

– Omasta kiinnostuksesta. Ei minulla ole mitään historiakoulutusta, mutta kävin kansalaisopistossa sukututkimuskursseja ja opin lukemaan kirkonkirjoja ja henkikirjoja, Mäntynen vastaa.

– Yliopiston lehtorina kun olin Joensuun yliopistossa, ja väitöskirjankin kun olen tehnyt, opin tietysti lukemaan lähdekirjallisuutta ja keräämään tietoa ja asettamaan sitä omaksi tekstiksi, mutta minun tieteenalanihan oli ihan toinen: psykologia ja kehityspsykologia ja kasvatustiede.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä