Kirja: Arto Pippurin elämäkerta on osa koko sodanjälkeisen Suomen tarinaa
Arto Pippuri soittamassa ilmakitaraa laululavalla Suomen suven avauksessa vuonna 2008 on osa kirjan kuvitusta.
Kun historiakirjoituksistaan tuttu Jarkko Kemppi ehdotti Arto Pippurille elämäkerran tekemistä, Pippuri yllättyi: eikös niitä tehdä vain suurmiehistä ja -naisista?
Hyvin tajusi historiankirjoittaja joensuulaisen opettajan, musiikkimiehen ja poliitikon arvon. Pippurin tarina on samalla osa koko sodanjälkeisen maan tarinaa.
Pieneen maalaistaloon syntyy sotaveteraanin poika, jonka tie vie savonrantalaisesta kyläkansakoulusta Kerimäelle keskikouluun, sieltä astetta suuremmalle paikkakunnalle Liperiin lukioon, ja sieltä vastaperustettuun Joensuun korkeakouluun. Sodat käyneet ja maata jälleenrakentaneet ihmiset halusivat kouluttaa lapsensa parempaan elämään kuin heille itselleen oli ollut tarjolla.
Radiota kuunneltiin ja televisiota opittiin katsomaan. Rockiin ja sähköisiin soittimiin kasvettiin samalla, kun kansainvälisiä tuulia haisteltiin – Pippurikin vietti Ruotsissa kesän, jolloin läntinen naapuri siirtyi ajamaan autoilla tien oikealla puolelle aiemman vasemmanpuoleisen liikennöinnin sijasta.
Pippuri myöntää oikeaksi tulkinnan, että onhan hänen taipaleensa osa koko maan historiallista kehitystä.
– Kansakoululauluja kun olen laulattanut, olen kysynyt ihmisiltä, kuinka moni teistä on joutunut kokemaan saman kuin minä eli lähtemään kymmenvuotiaana opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle. Monta kättä sieltä nousi. Kouluja ei ollut ihan lähellä, ja se herrojen koulu oli ainoa, jota kautta pääsi vähän eteenpäin.
Pippuri itse ei ollut mallioppilas: lukiossa tuli tuplattua kaksi luokkaa, ja vasta ylioppilaskirjoitukset herättivät miehen ymmärtämään, että eteenpäin elämässä pääsy saattoi vaatia hiukan työn tekemistä.
– Aika juntteja suoraan sanottuna oltiin lukiossa niin, että jälkeen päin on hävettänyt, Pippuri myöntää.
Antoiko se osaltaan eväitä omaan työhön niin, että opettaja Pippuri ymmärsi paremmin haastavampiakin oppilaita?
– Kyllä. Ymmärrän täysin niitä ysiluokkalaisia, joille nämä meidän opettajien jutut eivät menneet aina perille.
Toki Liperin-vuosiin liittyy paljon hyviäkin asioita, kuten vaikkapa tarina sähköbassovirsikantelleesta, joka löytyy Heilin verkkosivuilta.
Pippuri on ehtinyt opettajaksi, muusikoksi, poikakuoron johtajaksi, yhteislauluiltojen vetäjäksi, kuntaoliitikoksi. Mies on ollut mukana järjestämässä festivaaleja, joista ehkä merkittävin on Parafest, joka avasi Pippurille ymmärryksen siihen, millaista luovuutta vammaisilta löytyy.
Mikä sitten kuvaisi Pippurin toimintaa parhaiten: musiikki, yhteiskunnallinen vaikuttaminen vai yhteiskunnallinen vaikuttaminen musiikin kautta?
– Kyllä se on tuo viimeinen. Musiikki on ollut koko ajan elämässäni mukana, ja olen minä sen kautta pystynyt vaikuttamaan myös yhteiskunnallisesti, Pippuri vastaa.
– Otetaan vaikka nuo yhteislaulutilaisuudet, joita olen kiertänyt vetämässä palvelutaloissakin. Tuntuu, että siellä minä pystyn samaan ihmisiä mukaan ja tuomaa jopa iloa.
Kirjokannen kustantama Nimeni on Pippuri, Arto Pippuri tullee painosta ulos tällä viikolla. Kirjailijalla on ajatus julkistamispaikasta, mutta haastatteluhetkellä, asiaa ei olut vielä sovittu.
– Menen juttelemaan, ottaisivatko ne sen sinne, ja voisinko mennä sinne kitaran kanssa juttelemaan ja samalla kertomaan tästä kirjasta, Pippuri pohti.
Kommentoi