Väärän kurkun puhujat

Kuuntelin vähän aikaa sitten Yle Areenasta Pieleen mennyt historia -podcastia, jossa toimittaja Jussi Nygren ruotii ihmisen historiaa populaarilla otteella. Sarjassa perataan monia jättimäisiä asioita: maanviljelystä, kivihiiltä, kansallisvaltioita ja niin edelleen, mutta sekaan mahtuu myös pienempiä kiinnostavia pohdintoja. Yksi tällainen liittyi ihmiseen kykyyn puhua ja käyttää kieltä.

Jakson asiantuntijana on paleontologi Mikael Fortelius, joka yrittää vastata kysymykseen, mitä tarkoittaa olla ihminen: ”Ihmistymiseen liittyy vahvasti tietoisuuden kasvu. Se on sitä, että ihminen tulee vahvasti tietoiseksi menneisyydestä ja hypoteettisesta tulevaisuudesta. Tämä on ihmisen ominaisuus. Muillakin lajeilla voi olla jossain määrin tätä, mutta ihmisillä tämä on niin iso osa tietoisuutta.”

Menneisyyden ja tulevaisuuden sekä oman kuolevaisuuden hahmottamisessa olennaisinta on ollut kieli. Sillä on voitu kertoa tarinoita, kertomuksia ja opittuja asioita – ja siinä oikeastaan on koko ihmisyyden ydin.

Samoin puhekieli on ollut olennaisessa osassa, että ihminen on voinut suunnitella ryhmässä toimimista: mitä reittiä kukin kulkee saalista jahdattaessa, jatketaanko jahtia tänään vai huomenna, mistä löytyvät parhaat apajat.

Ihmisen puhetaitoon liittyy eräs varsin kiinnostava fyysinen piirre: kurkunpään aleneminen.

Mikael Forteliuksen mukaan kurkunpään laskeuma on ihmiselle tunnusomainen piirre, joka puuttuu muilta kädellisiltä. Ilman kurkunpään laskeumaa puheäänteiden muodostaminen ei olisi mahdollista.

Ihmislapsen kurkunpää laskeutuu ensimmäisen kahden elinvuoden aikana. Vastasyntyneen vauvan ääntely on siksi hyvin erilaista kuin vanhempien ihmisten.

Tutkijoiden mukaan puheen tapaista ääntelyä on voinut olla jopa kaksi miljoonaa vuotta sitten, joskin arvio on hyvin epävarma. Joka tapauksessa ilman kurkunpään rakenteen muutosta puhekykyä meillä ei olisi.

Kurkunpään alenemiseen liittyy kuitenkin eräs ihmiskehon suuri heikkous: kun henki- ja ruokatorvi menevät ristikkäin, voi ihminen saada ruokaa ”väärään kurkkuun”. Ruokaan tukehtuminen on varsin yleinen kuolinsyy vielä nykyäänkin. Esimerkiksi simpanssilla ja gorillalla ei tällaista kuolinsyytä voi olla; niillä ei ruoka voi päätyä henkitorveen.

Mikael Forteliuksen mukaan tämä on kiintoisa osoitus evoluution kannalta siitä, miten arvokas puhekyky on ollut ihmislajille; siitä huolimatta, että se tuo lajille hengenvaarallisen ominaisuuden, joka tappaa yksilöitä, se on ollut säilyvä ominaisuus.

Puhekyvyn hyöty on ollut niin suuri, että kuolemanvaara on jäänyt sen varjoon.

Puheen ja kielen avulla meillä on kyky tehdä asioita, joita ei millään muulla lajilla ole. Ehkä tänään voisi pysähtyä miettimään hetkeksi, mihin itse käyttää tätä ainutlaatuista kykyään.