Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Kettunen

Peace – suku-polveni unta

Kaiversin puukolla ja taltalla leppälankkuun ympyrää, siihen keskiviivan ja alasakarat, mihin kaadoin tinakauhasta sulaa tinaa. Tinan jähmetyttyä porasin merkin yläreunaan reiän ja kiinnitin siihen nahkasta leikkaamani nauhan. Hyvin muistan, ku ripustin omatekemäni rauhan symbolin, peace-korun, kaulaani. Hienolta tuntui. Tuolloin USA:n sotajoukot taistelivat Vietnamissa, ja lapsenuskoisesti itsekin toivoin maailmanlaajuisen rauhanliikkeen vaikuttavan sodan päättymiseen. Vuoden 1969 Woodstock -festivaalista White Laken kylän liepeillä New Yorkin osavaltiossa kantautui hajanaisia uutisia, mutta vasta Tapiossa esitetty elokuva sai selkäpiin kananlihalle. (Ainoa elokuva, jonka olen kahteen kertaan käynyt elokuvateatterissa katsomassa).

Santana, Joan Baez, Ten Years After, CCR, Joe Cocker, Jonny Winter ja monet muut huipputähdet nousivat esiintymislavalle kukin vuorollaan. Jefferson Airplanen solistin Grace Slickin esittämä kappale Somebody To Love jäi korvamatona soimaan pitkiksi ajoiksi. Festivaalien huipentumana Jimi Hendrixin virtuoosimainen kitarasoolo ei kuitenkaan herättänyt maailman sodasta päättäviä.

Vietnamin sota vain jatkui. Napalmia ja muita myrkkyjä kylvettiin viidakoihin. Woodstock ei kuitenkaan jäänyt historiaan pelkästään festivaalina, mikä kokosi huippuartisteja kuuntelemaan liki puoli miljoona kuulijaa. Se oli oman aikansa ilmiö.

Taiteilijat ovat olleet kautta historian voimakkaasti rauhan asialla niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin kuvataiteissa. Vuoden 1982 Taiteilijoiden rauhanjunan järjestelytoimikunnassa olin omalla panoksellani. Elettiin silloisen tasavallan presidentti Urho Kekkosen kampanjoiman ”Ydinaseettoman Pohjolan” aikoja, ja monikymmenpäinen taiteilijaporukka kiersi junalla Suomea. Yhdeksi päätepysäkiksi oli valikoitunut Joensuu. Kansainvälinen PAND-taiteilijat rauhan puolesta -järjestö viritteli näkyvimmän edustajansa Harry Belafonten (1927–2023) johdolla maailmanrauhaa.

Oman urani yksi kohokohdista oli tuolloin saamani kutsu Harry Belafonten isännöimille illallisille Helsingissä. Joensuussa eri alojen taiteilijat esiintyivät niin kouluissa, palvelutaloissa kuin isommissakin konserttisaleissa. Yhteenkuuluvaisuuden tunne maailman rauhan puolesta oli vahva, vaikka väsyneet taiteilijat päivän päätteeksi Henrik-Otto Donnerin vetämissä jameissa Joensuun kaupungintalon Teatteriravintolassa eivät ihan virkeimmillään enää olleetkaan. Ja itsellänikin oli edessä työpäivä.Vaan eipä ole Woodstockin ajoilta tai meidän kotoisten rauhanjunan taiteilijoiden ponnistuksista huolimatta rauha hiipinyt maailmaan puolessa vuosisadassa. Päinvastoin. On sodittu niin Afrikan mantereella, Lähi-idässä kuin Euroopassakin ja tänäkin päivänä Ukrainassa jylisevät tykit ja sodan äänet kantautuvat uutislähetysten kautta kaikkialle maailmaan. Peace-sukupolveni uni on jäänyt toteutumatta. Ja sekin tinasta valamani koru kadonnut aikojen saatossa monien muuttojen yhteydessä.

Kommentoi

Hae Heilistä