Toinen työelämä

Vuonna 2017 sain toisen työelämän tai ainakin uuden alun, kun uskalsin vaihtaa alaa. Olin työskennellyt yli 10 vuotta hoitoalalla, minne hain suoraan peruskoulusta, sen kummemmin uravalintaani miettimättä. Hyvistä vuosista huolimatta, takanani oli loppuun palamisia ja ammatillisen kyynistymisen merkkejä. Olin tottunut tiettyyn tulotasoon, joten en uskaltanut tehdä siirtoani ennen kuin minulle vinkattiin aikuiskoulutustuesta. Tähän ansiosidonnaiseen etuuteen oikeuttava kahdeksan vuoden työhistoriakin oli tullut sopivasti täyteen.

Minulle myönnetyn 15 tukikuukauden aikana suoritin media-alan perustutkinnon ja ehdin aloittaa myös medianomi-koulutuksen, joista valmistuin viime kesänä. Parhaillani suoritan kulttuurintutkimuksen maisteriopintoja Itä-Suomen yliopistossa ja teen siinä ohessa toimittajan töitä, joilla rahoitan opiskeluni. Kaikki tämä olisi saattanut jäädä tekemättä ilman aikuiskoulutustukea, jonka turvin uskalsin kolmekymppisenä lähteä kohti ammatillisia unelmiani.

Koenkin olevani etuoikeutettu, ainakin tuleviin sukupolviin nähden, koska kesäkuussa julkaistun hallitusohjelman mukaan aikuiskoulutustuki tullaan lakkauttamaan vuoden 2024 syksystä saakka. Muun muassa Suomen opiskelijakuntien liitto - SAMOK ry on kritisoinut hallituksen päätöstä lyhytnäköisenä. Taloudellisiin säästöihin nähden päätöstä on kyseenalaistettu esimerkiksi työssä jaksamista ajatellen kestämättömänä.

Voihan se olla, että puhtaasti veroäyrejä ajatellen minustakin olisi saattanut olla yhteiskunnalle suurempi taloudellinen hyöty, jos olisin jäänyt hoitolalle – tai sitten ei. Saattaisin myös roikkua taloudellisen edun sijaan sairauslomakierteessä tai työttömänä tilastoissa. Aikuiskoulutustukea on käytetty varmasti monella tavalla. Esimerkiksi valmiiksi korkeasti koulutetut ovat voineet hankkia itselleen uusia rinnakkaisia tutkintoja, jolloin opiskelu on ollut puhtaasti julkista taloutta ajatellen kannattamatonta. Mutta eipä oma päätöksenikään loikata hyvin työllistävältä hoitoalalta, epävarmalle media-alalle mikään rationaalisin ollut. Mutta oikealta se on tuntunut. Jos kaikkea mitataan kannattavuuden kautta, on ihminen itsessään, inhimillisine tarpeineen ja unelmineen taloudellisesti kannattamaton olento.

Lakkauttamisen sijaan, aikuiskoulutustukea voisi kohdentaa esimerkiksi koulutustason nostamiseen tai puhtaasti uudelleen kouluttautumiseen. Omaa kokemustani ajatellen koko aikuiskoulutustuen saksiminen historiaan, tuntuu yhtä lyhytnäköiseltä toimenpiteeltä kuin koko hammasrivistön poistaminen muutaman paikattavissa olevan reiän takia.