Paksu kirjekuori oli uuden alku

Syksy tuntuu jollain tavalla aina uuden alulta, vaikkei mikään varsinaisesti muuttuisikaan. Monia syksyjä en muista, mutta ylioppilaskevään jälkeisen syksyn muistan.

En tiennyt kaupungista etukäteen paljonkaan – vain torin, eläinlääkärin ja punatiilisen kampuksen. Runsaat 200 kilometriä pohjoiseen tuntui sopivalta muuttomatkalta ensimmäiseen omaan kotiin: ei toiselle puolelle maata mutta kuitenkin kokonaan uusiin ympyröihin. Etelän suuntaan ei tehnyt lainkaan mieli.

Muistan pienen muuttokuorman, auringonkukilla sisustetun yksiön Noljakassa, ensimmäisen vuoden opiskelijoiden retken Mekrijärvelle. Uudet ihmiset, vieraat lenkkireitit – vastaan tuli niin paljon uutta, ettei koskaan aiemmin eikä myöhemmin. Äidin soiton, kun olin keskustan Citymarketissa. Tosi hyvin menee, sanoin ja nieleskelin. Tuntui oudolta ja yksinäiseltä, kun opinnot eivät olleet alkaneet. Asuntokin oli liian hiljainen ilman koiraa, joka vielä odotteli muuttoa vanhempieni luona.

Myöhemmin kuulin, että outoa ja hiljaista oli ollut lapsuudenkodissanikin lähtöni jälkeen. Uuteen elämänvaiheeseen totutellaan tänäkin syksynä paitsi opiskelija-asunnoissa myös monessa muussa taloudessa.

Näinä vuosina pohjoiskarjalaisuus on koko ajan sysännyt eteläkarjalaisuuttani kauemmas menneeseen. Olen asunut täällä jo kauemmin kuin Etelä-Karjalassa. Siinä ajassa ehtii juurtua, tutustua ja löytää oman paikkansa, mutta Joensuun ruutukaavaa en osaa vieläkään. Nyt, kun työpaikkani on ensimmäistä kertaa keskustassa, saatan vihdoin sen oppia.

Päättyvän kesän hienoin kokemus oli runsaan 130 kilometrin pyörälenkki, joka oli osa Kontiolahden kunnan 150-vuotisjuhlaa. Ilman kunnan järjestämää tapahtumaa ei olisi tullut mieleenkään lähteä pyörällä moiselle taipaleelle – ja vielä ihan perinteisellä pyörällä, ei sähkösellaisella.

Vähän epäilytti. En ollut koskaan polkenut 50:tä kilometriä pidempää lenkkiä, ja harjoittelulenkkikin jäi tekemättä sateen taas kerran sattuessa. Jaksavatko jalat, entä onko istuminen mahdotonta pyöräilyn jälkeisinä päivinä? Into oli kuitenkin epäilyksiä suurempi. Jostain syystä tuntui, että tätä en saa jättää väliin.

Matkalla iski se kuuluisa flow. Teki hyvää keskittyä koko päivän vain yhteen asiaan. Taukopaikoilta sai pientä evästä, ja maisemia ehti pyörän selästä katsella ihan eri tavalla kuin auton ratin takaa. Kotiovella tuntui, että matka olisi voinut vielä jatkua. Kroppa sanoi: hyvin jaksoit. Mieli sanoi: olisit jäänyt paljosta paitsi, jos et olisi lähtenyt.

Uskallus ja halu haastaa itseään palkitsivat taas kerran. Niiden kanssa lähden myös uuteen syksyyn ja uuteen työhön täällä Karjalan Heilissä.