Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Voimmehan me olla ihan vain ihmisiä

Moni on tehnyt viime päivinä sen saman päätöksen: ei tuota louskutusta jaksa.

Aikansa jaksoi ahdistua sosiaalisen median typeryyksistä, missä rintamalinjoja rakenneltiin ja vastakkainasetteluja kärjistettiin. Enää ei viitsi. Energiaa on turha tuhlata kauhisteluun, kun voimia tarvitaan tekemiseen.

Ja kyllähän me nyt teemmekin.

Hukkunut lapsi oli yksi auttamishalun herättäjä, kuvat Budapestiin juuttuneista pakolaisista toinen.

Kun rautaesirippu repesi syksyllä 1989, Unkari nousi avaramielisyyden symboliksi sallimalla länteen pyrkivien itäsaksalaisten edetä Saksan liittotasavallan puolelle. Nyt sama maa rakentaa aitaa rajalleen.

Ongelma totta kai pitäisi pystyä hoitamaan siellä, missä se on syntynytkin, mutta nyt kun tämä hätä joka tapauksessa on tullut keskellemme, ei lähimmäiselle yksinkertaisesti voi kääntää selkää.

SPR:n Joensuun osaston puheenjohtaja Mikko Häkkinen sanoo tämän lehden aukeamalla 6–7, että kun ihminen antaa jotain muille, hän myös saa samalla itse. Sen aistii näinä päivinä, kun ihmiset hakeutuvat yhteen sopiakseen keskenään, kuka tekee mitäkin.

Ainutlaatuiseksi tekemisen nostaa se, että tällä kertaa asialla eivät ole joka paikassa mukana olevat yleisaktiivit vaan ihan tavalliset suomalaiset.

Kun työnjakoa pohdittiin viime maanantaina Joensuun kaupunginkirjastolla, moni paikalle tullut sanoi, että ei hän ole ollut mukana aikaisemmin minkään järjestön toiminnassa.

Polvijärveläinen mies sanoi asuvansa vanhaa koulua, jonne kyllä mahtuu lisääkin ihmisiä. Useimmat totesivat, että kotimajoitusta he eivät voi tarjota, mutta muuten he kyllä haluavat auttaa.

Esille nousi vahvasti ystävätoiminta.

Kun tappamista paennut joutuu outoihin oloihin, hän kaipaa kipeästi sitäkin, että joku auttaisi pääsemään sisälle siihen yhteiskuntaan, johon tulija on joutunut. SPR:n perinteinen ystäväkoulutus ei nyt riitä, ja kirjastolle kokoontuneet pohtivatkin, voisiko rinnalle kehittää toisenkin ystävätoiminnan.

Turvapaikanhakijat tarvitsevat koulutettuja ystäviä, jotka ovat valmiita sitoutumaan rooliinsa pitkäksi aikaa, mutta eipä tuo ihan tavallinen ihmisenä toiselle ihmiselle olokaan haitaksi ole.

Siihenkin löytyy nyt halua.

Kun Karjalan Heili kysyi alkuviikosta Facebookissa, miten juuri sinä auttaisit pakolaisia, yksi vastaaja aloitti toteamalla, että kotiinsa hän ei pakolaisia ottaisi, koska kodin tilat täyttyvät omasta pesueesta.

–  Tutustuisin, voisin kutsua kotiini kahville. Jos kysymyksessä olisi lapsi-ikäisiä, voisin hyvinkin kuvitella lasteni tutustuvan, vastaaja kirjoitti.

Kommentoi

Hae Heilistä