Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Pinkit sukat

Tavara-ahdistus valtasi mieleni jumppatunnilla. Huomasin peräti kahdella naisella samanlaiset, vaaleanpunaiset urheilusukat, jotka olin vasta ostanut.

Jos Suomessa, Joensuussa, tällä kuntosalilla, juuri tällä samaisella hetkellä kolmella naisella on samanlaiset sukat jaloissaan, kuinkahan paljon moisia sukkia onkaan maailmassa? Mistä kaikki se materiaali – josta en edes mitään sen enempää tiedä – onkaan kerätty, missä oloissa valmistettu, montako konttia ja rekkaa niitä on kuskannut? Ja se pahin: montako miljoonaa tällaista sukkaa on rikki jo ennen syksyä?

Ja kyseessä on sentään vain sukat. Maailmantuska ei hellitä, kun alkaa miettiä kaikkea muuta ”välttämätöntä”: imurit, keittiön kodinkoneet, televisiot, läppärit, älypuhelimet, hiuskihartimet... Puhumattakaan fillareista, potkulaudoista, autoista ja ties mistä mönkijöistä ja vesiskoottereista. Ei ihme, että konmarituksesta tuli muodikasta. Tavaraa on ympärillämme niin paljon, että ahdistaa.

Muistan lapsuudestani 1980-luvun puolivälistä, kun nuuka pohjalaistätini pesi jogurttipurkkeja. Niistä juotiin vettä ja mehua, käytettiin hammasmukina, annettiin meille lapsille leikkeihin ja vietiin kanoille ruuantähteitä. Silloin se tuntui ihan normaalilta: kyllähän hyvän purkin voi käyttää uudelleen ainakin muutaman kerran.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tälle tavalle naureskelusta jalostui oikein tv-mainos, jossa purkkejaan säilövä nainen kysyy toiselta ”mitä sä aiot jättää sun lapsille perinnöksi” ja toinen vastaa ”en mitään” nakaten säkin roskiin.

Sydänalassani on ikävä tunne aina, kun heitän paksua muovia olevan rasian muovinkeräykseen tai pahimmillaan roskiin. Tuntuu niin haaskaukselta, kun kauppojen salaattibaareissa ei tarjota kestävämpää vaihtoehtoa kuin päivittäinen uusi, kovaa muovia oleva pakkaus.

Yksilönä voisin toki kuljettaa oman rasiani kauppaan, mutta kun tätä ei erikseen ole luvattu, se tuntuu kielletyltä.

Kaupassa huomio kiinnittyy muuhunkin, mitä ikävämpi ihminen sanoisi viherpesuksi. ”Poistimme tästä tölkistä muovikorkin”. Kaunis teko, ei sillä, mutta kuka paukapää ne ensin toi maitopurkkeihin? Jos vaikka avattua mehupurkkia joku kuljettelisikin ympäriinsä laukussa, niin tokko maitoa sentään. Tölkin saa auki nokastaan, kuten on aina saanut.

”Tämä pakkaus ja sen kansi voi kokonaan mennä kartonkikeräykseen” kertoo puolestaan rahkapurkki. Tuntuu turhauttavalta, ettei näin ole jo kaikissa purkeissa.

Muovi on niin kätevä ja meille rakas materiaali. Ja samalla muovikuoreen ja -krääsään tiivistyy tämä nykymaailman meno. Meillä on liikaa kaikkea. Liikaa ostettavaa, säilytettävää sekä kaatopaikoille ja luontoon heitettävää.

Niin paljon hyvää kuin nykyajassa onkin, toivoisin meille ihmisille pientä pakollista siirtymää vaikka 100 vuoden taakse. Kun joutuisimme kaikki vähän aikaa tulemaan toimeen vähemmällä roinalla ja punnitsemaan jokaista hankintaa, saattaisi horisontti keikahtaa eri asentoon.

Jokainen muovikippokin saattaisi näyttää vähän arvokkaammalta sen jälkeen.

Kommentoi

Hae Heilistä