Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Peikko pään sisällä

Tätä kirjoittaessani ymmärrän täysin Tokiossa neljänneksi jääneen skeetampuja Eetu Kallioisen tunteet. Olen nimittäin itse tajunnut tänä kesänä olevani kuin keihäänheittäjä, joka pitkin olympiakesää nakkelee ysikymppisiä ja tussauttaa sitten olympiafinaalissa alle kasikymppisen.

Oma lajini on pianonsoitto ja olympiafinaalini se videointi, jolle yritin tallentaa vetoa, jolla soitan sujuvasti ja virheettömästi alusta loppuun Vanhojapoikia viiksekkäitä.

Toukokuun lopussa aloitin pianotunnit lähes nollapisteessä. Sovimme valmentajani eli soitonopettaja Katja Vanttajan kanssa kesän tavoitteeksi, että ennen syksyä osaan soittaa ulkomuistista tuon Junnu Vainion mestariteoksen.

Alku oli lennokas. Löysin sisältäni musikaalisuuden ja nuottien lisäksi soinnut alkoivat löytyä yllättävän sujuvasti. Toki touhu takkuilikin, mutta niin pitikin niistä lähtökohdista.

Tein yrityksestäni someilmiön laittamalla Facebookiin pitkin matkaa videoita iloisista ja tuskaisista hetkistäni. Sain uskollisen fanijoukon, joka peukutti ja laittoi kannustavia kommentteja.

Heinäkuun puolivälissä periaatteessa osasin sen. Aloin tehdä yrityksiä tallentaa voittoisan finaalisoittoni, mutta siinä vaiheessa se iski: epäonnistumisen pelko. Pahimmillaan virhenuotti tai -sointu helähti kertosäkeen viimeisellä rivillä.

Hampaat irvessä hakkasin koskettimia ja pääsin kohtaan Tanssittu koskaan ei...

Nyt Ami tarkkana, kannustin itseäni ja muistin, että e-nuotista se lähtee ja siihen alkuun tulee kaksi peräkkäistä c-sointua.

...Nestorin häitä maailma houkutti pois morsion. Vähän alkoi tempo hidastua ja tahti takellella, mutta virheettömästi pääsin kohtaan Mies sekä... däng.

Ruma sana.

Jurkele, se sointu olisikin ollut gee eikä tuo cee, jonka sormeni lipsauttivat.

Peikko pään sisällä on uskomattoman vahva, ja se erottaa voittajat meistä muista: jotkut osaavat nauttia paineesta ja iskevät loppuun juuri oikean soinnun tai sen hirveen pitkän heiton, joka kantaa kauas yli 90 metrin.

Antoisa on tavoitteeseen pyrkiminen myös meille voiton menettämistä pelkääville, jotka opimme olemaan armollisia itsellemme. Itsekin päästin lopulta Facebookiin yli neljäminuuttisen videon, jossa on mukana myös session alun epäonnistumiset ja kiroilut.

Täysin virheetön ei ollut sekään versio, jonka lopulta katsoin riittävän sujuvaksi osoittamaan, että osaan minä sen. Uskolliset fanini antoivat ymmärtäväisiä lausuntoja: jättävät ne islaminuskoiset ja karjalais-ortodoksiset taiteilijatkin kuulemma tarkoituksella teoksiinsa virheitä.

Täydellisyys kun on varattu yksin Jumalalle.

Kommentoi

Hae Heilistä