Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Milla Uusitupa

Suomen ja karjalan passiivit jättävät tulkinnan varaa

Kuten Pohjois-Karjalassa hyvin tiedetään, suomen lähin sukukieli on karjala. Sisarkielten yhtäläisyyksiä ja eroja voi havainnollistaa tarkastelemalla esimerkiksi passiivilauseiden muotoa ja merkitystä.

Suomessa passiivilla tarkoitetaan sellaisia verbin taivutusmuotoja kuin mennään, ollaan, sanottiin ja käytiin. Karjalassa historiallisesti aivan samat verbinmuodot ovat h-loppuisia: mennäh, ollah, sanottih, käydih.

Merkityksen osalta yhteistä sekä suomen että karjalan passiivilauseille on, että niillä voidaan puhua toiminnasta, jonka tekijäksi tai muuksi ihmistarkoitteiseksi osallistujaksi ymmärretään yleisesti jossakin ajassa tai paikassa olevat ihmiset.

Tällaisissa tapauksissa ei suorasanaisesti kerrota, kuka toiminnan suorittaja on. Niin ikään tulkinnanvaraiseksi voi jäädä, lukeutuuko puhuja itse puheena olevaan joukkoon vai ei.

Erilaiset kieliopilliset vihjeet voivat kuitenkin rajata puheena olevan ihmisjoukon johonkin aikaan tai paikkaan.

Esimerkiksi lauseessa Täällä Viipurin läänissä haastetaan paremmin venättä on selvää, että puhe on Viipurin läänin asukkaista, ja karjalankielisellä lauseella ennen vanhas nenga sanottih (ennen vanhaan niin sanottiin) puhutaan puolestaan selvästi menneisyydessä eläneistä ihmisistä.

Edellä kuvatun, yleistävän käytön lisäksi passiivia käytetään suomessa monikon 1. persoonan muotona. Me-viitteisyys on ensinnäkin selvää silloin, kun lauseessa on pronomini me ~ myö (me mentiin). Myös pronominiton passiivilause ymmärretään me-viitteiseksi silloin, kun se alkaa verbillä ja ilmaisee kehotusta toimia tietyllä tavalla (Lähdetään jo!). Tällaisen me-viitteisen käytön uskotaan kehittyneen ensimmäisenä savolaismurteissa ja levinneen niistä muihin murteisiin. Passiivimuotoinen mutta me-viitteinen kehotuslause tunnetaan myös yleiskielessä (kysytäänpä joensuulaisilta).

Karjalassa passiivin merkitys on kulkenut toisenlaiseen suuntaan. Karjalassa passiivi on kehittynyt suomen sanovat ~ sannoot -muotoa vastaavaksi monikon 3. persoonan verbinmuodoksi, jota käytetään puhuttaessa muista ihmisistä hyö tuldih enne meidä (he tulivat ennen meitä) tai esimerkiksi eläimistä lehmät šyyväh löböšieńie (lehmät syövät tatteja).

Todellisessa kielenkäytössä passiivin eri käytöt limittyvät niin suomessa kuin karjalassakin. Vaikka puhetilanne ja puheenaihe usein paljastavat, keistä passiivilauseella oikein puhutaan, aina viittauskohde ei ole aivan yksiselitteinen. Me-viitteinen passiivilause ei nimittäin aina sisällä myö-pronominia eikä muut-viitteinen passiivilause hyö-pronominia.

Esimerkiksi edellä ollut karjalankielinen esimerkki ennen vanhaan eläneistä ihmisistä sopisi kääntää suomeksi sekä ennen vanhaan sanottiin että ennen vanhaan sanoivat. Suomessa yleistävän tavan kuvaus (passiivi) ja selvästi muihin viittaava kuvaus (monikon 3. persoonan muoto) eroavat siis muodoltaan, mutta karjalankielinen lause mahdollistaa kaksi tulkintavaihtoehtoa, koska karjalassa passiivi on myös monikon 3. persoonan muoto.

Puhetilanteessa tällainen kaksitulkintaisuus on harvoin ongelma kuulijalle, mutta kielentutkijalle merkityserojen selittämisessä riittää pähkäiltävää. Tämä on kuitenkin osa työn kiehtovuutta. Kieliopilliset luokat ja kategoriat ovat harvoin tarkkarajaisia ja kielellisten ilmaisujen merkitykset harvoin vain yhdellä tavalla ymmärrettävissä.

Kommentoi

Hae Heilistä