Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Toivanen

Netflix-syndrooma

Olen viettänyt melkein koko aikuisikäni sinkkuna. Välillä omasta tahdosta, ja toisinaan sopivaa kumppania ei ole löytynyt, vaikka kalenteri täyttyy treffeistä ja Tinderissä kulutetusta ajasta.

En tiedä, olisinko iloinen vai surullinen nykypäivän deittailukulttuurista. Helppoa se toki on, mutta myös samalla hyvin sielutonta ja monimutkaista. Kaikki on niin kertakäyttöistä: ensimmäisten treffien jälkeen täytyisi heti tietää, tykkäätkö toisesta vai et.

Samaan aikaan pitäisi olla aktiivinen treffeillä kävijä ja aloitteen tekijä ja tiedostaa, ettei se rakkaus etsimälläkään löydy. Ei saisi kiirehtiä asioiden suhteen, mutta missään nimessä ei pidä olla liian varovainenkaan.

 

Olen viimeisimpien kokemusteni perusteella todennut, että nettideittailua varjostaa Netflix-syndrooma. Jokaiselle suoratoistopalveluita käyttävälle ihmiselle on tuttua se, että valikoi kymmeniä ja taas kymmeniä minuutteja, mitä aikoo katsoa. Ehkä jos vielä vähän selaan, löytyy joku parempi elokuva tai sarja.

Etsintä jatkuu ja jatkuu, aloitat ehkä jonkun, katsot hetken ja toteat, että ei tämä ole hyvä, ja päädyt vaihtamaan. Sama pätee myös nykypäivän deittailukulttuuriin. Ei sillä, ettenkö itsekin syyllistyisi tähän, mikä on aivan järkyttävän raivostuttava piirre itsessäni.

Haluaisin joskus kokea deittailun ilman sovelluksia ja muita nykypäivän paineita – antaa vain asioiden mennä omalla painollaan tietäen, että samanaikaisesti ei tapailtaisi kolmea muutakin.

 

Eräänä iltana pari viikkoa sitten olin ystäväni luona käymässä ja juttelimme totta kai sinkkuudesta ja siihen liittyvistä kommelluksista. Kävimme läpi, kuka deittailee ketäkin, onko ketään kiikarissa, kenestä pitäisi päästä eroon ja miten toimitaan. Välillä tuntuukin, että deittailu on pelkkää strategista suunnittelua ja toteutusta vailla olevia suunnitelmia ja haaveita.

Tietynlainen virran mukana kulkeminen on hävinnyt, eikä tilanteisiin osaa enää luottaa siinä määrin, että asiat tapahtuisivat omalla painollaan. Keskustelun myötä turhauduin deittailuun niin huolella, että poistin Tinderin, tuskin kuitenkaan pysyvästi.

 

Me sinkut saamme todella paljon kyselyjä siitä, että mites ne suhdeasiat ja joko on vakituinen kumppani löytynyt. Vastaukseni ei ole muuttunut seitsemään vuoteen ja se on edelleen ei, ei ole löytynyt ainakaan paria kuukautta pidempää huumaa. Monesti tätä seuraa ihmettelyä ja pohdintaa siitä, miksi asia on näin. Miksi olen edelleen sinkku, olenko liian kranttu, pitäisikö sittenkin hieman laskea rimaa, ehkä olen liian valikoiva tai vaikea itse?

Siis todennäköisesti vastaus löytyy kaikista noista, paitsi rimaani en suostu laskemaan. Sehän tarkoittaisi sitä, että luovun omista periaatteistani ja arvoista, joita toisissa ihmisissä ja elämässä arvostan.

Vaikka sinkkuuden kanssa saakin tasapainoilla monessa asiassa, niin onneksi aina löytyy sielunsiskoja ja -veljiä, joiden kanssa asiasta voi iloita tai murehtia maailman tappiin asti. Hanna Toivanen

Kommentoi

Hae Heilistä