Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Ei mitään uutta

Poimitaanpa tästä syksystä kirjailijanimet Meri Valkama sekä tähän lehteen haastatellut Tarja Tuovinen ja Hannu Tikkanen. Kaikki he kuvaavat tapahtumia, jotka vaikuttavat vahvasti tai ovat vaikuttaneet yhteisöihinsä ja ihmisiin, jotka elävät keskellä mullistavia asioita.

Sitten on vielä Joonas Tolvanen, jonka ensimmäinen aikuisten romaani ilmestyy ensi vuoden puolella, mutta johon Karjalan Heili sai tutustua jo aiemmin syksyllä.

Valkaman ja Tikkasen kirjat keskittyvät kaupunkeihin, joista toiseen on vasta tulossa se poliittinen punaisuus, joka toisesta on lähdössä. Tikkasen Musta ryssä ja sininen enkeli kuvaa 1970-luvun alun Joensuuta, Valkaman Sinun, Margot liikkuu itäisessä Berliinissä 1980-luvulta 2010-luvulle.

Tikkasen kuvaamaa poliittista mullistusta on kuvattu ennenkin, mutta kirjan erityisansio on, että se yhdistää paikallisen yliopiston punaisuuden samaan aikaan nousseeseen Joensuu-rockiin.

Valkaman Berliini taas nostaa esiin niiden ihmisten tilanteen, jotka ensin elivät Saksan demokraattinen tasavalta -nimisessä valtiossa, kokivat muurin murtumisen 1989 ja pettyivät siihen, että yhdistynyt Saksa ei tuonutkaan tasapuolisesti hyvää kaikille kansalaisilleen.

Tikkasen kirjan alussa ollaan uimahallin saunassa yhdessä Eino Poutiaisen kanssa. Vasemmistolaisuuden nousun ohella nousi SMP, johon omaa pettymystään oireilleet maaseudun ihmiset pistivät toivonsa. Maa ei ollut enää se, mihin maaseudun pieneläjät olivat uskoneet.

Itäisen Saksan ihmisiltä puolestaan oli kadonnut kokonaan se maa, jossa he olivat kasvaneet.

Sitten on Afganistan, josta Tarja Tuovisen romaani ei varsinaisesti kerro, mutta jota hallitsevat taas talebanit, jotka vaikuttavat vahvasti siinä peshawarilaisessa kenttäsairaalassa, jossa Tuovisen kirjan päähenkilö Kaisa työskentelee, ja jossa myös Tuovinen itse työskenteli 2008–2009.

Ehti Tuovinen saada kokemusta talebaneista myös johtaessaan Kansainvälisen Punaisen Ristin avustustoimintaa kabulilaisessa sairaalassa 1998–99. Tuolloin hän näki asioita, joita taas tapahtuu maassa, joka ehti 20 vuoden ajan tottua siihen, että sukupuoli tai ajattelutapa eivät vaikuta oikeuteen liikkua kaduilla, käydä töissä ja ylipäätään elää ihmisarvoista elämään.

Joonas Tolvasen Turvapaikanhakija laajentaa sitten tarkastelun jopa vuosituhansien mittaiseksi.

Miten ne sanoivatkaan parissa aiemmin ilmestyneessä merkittävässä kirjassa eli Raamatussa ja Sinuhessa: ei mitään uutta auringon alla. Eihän noista mikään uusi asia ole: eivät mullistukset, eivät vainot, eivät pienten ihmisten ilot ja murheet ja identiteettien horjumiset.

Aina niistä olisi kuitenkin hyvä lukea – varsinkin heidän, jotka eivät lue, mutta joilla silti on kovin vahvat mielipiteet.

Kommentoi

Hae Heilistä