Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Petri Varis

Vaietut vaivat

Kävin työterveydessä ja sain diagnoosin. Peräpukamat ne siellä vihoitteli. Hengenvaaraa ei siis ollut, mutta kiusallinen vaiva kuitenkin. Kivun lisäksi kiusasi pukamiin liittyvä häpeä. Nolotti varata aika tutkimuksiin ja nolotti kertoa asiasta kotona.

Olen yrittänyt opettaa itselleni, että noloista asioista kannattaa puhua. Näin häpeältä voi riistää voiman. Peräpukamista kärsii jossain välissä elämäänsä joka toinen suomalainen. Kohtalotovereita riittää ja vaiva on arkinen. Miksi siitä puhuminen sitten on niin hankalaa?

Joku voi kysyä, että tarvitseeko jokaisesta persreijästä nyt olla jauhamassa julkisesti. No ei tarvitse ja jokainen saa pitää paiseensa omana tietonaan. On kuitenkin oireellista, kuinka paljon sairauksiin, lääkärikäynteihin ja intiimivaivoihin liittyy hiljaisuutta ja häpeilyä. Puhumattakaan mielen pahoinvoinnista.

Avun pyytämisen tukaluus ja sairauksiin liittyvä häpeä aiheuttavat diagnoosien ja hoidon viivästymistä. Peräpukamien kanssa vielä pärjää hammasta purren, mutta hoitamaton masennus voi tappaa. Pullistuneiden välilevyjen vähättely tai uupumuksen aliarviointi voivat viedä työkyvyn. Tai elämänhalun.

Suomessa on tapana sanoa, että lääkäriin mennään vasta kun pää on kainalossa. Tämä myytti on onneksi murtumassa ja sairauksista puhutaan avoimemmin kuin ennen. Omien terapiakokemusten avaamisesta on nähty viestintätoimistojen vetämiä somekampanjoita.

Kaikki eivät ole kuitenkaan päässeet tähän avoimuuden aaltoon mukaan.

Nopea otanta esimerkiksi Hesarin hyvinvointiin ja terveyteen liittyvistä artikkeleista paljastaa, että puhe vaivoista on vahvasti sukupuolittunutta. Selkeässä enemmistössä joko haastateltavana tai asiantuntijana esiintyy nainen. Miehille on varattu avoimuutta varsinkin liikuntaan liittyvissä aiheissa. Kärjistäen miesten on helppo puhua urheiluvammojen hoidosta, mutta henkisten venähdysten suhteen on hiljaisempaa.

Mistä miesten vaivoista vaikeneminen johtuu? Onko kyse ylisukupolvisesta yksin pärjäämisen kulttuurista? Vai ajattelemmeko me äijät sairastumista jotenkin epäonnistumisena?

Entäpä jos ongelma onkin muualla? Esimerkiksi miesten masennusoireita ei tunnisteta yhtä hyvin kuin naisten. Kyse voi olla myös siitä, ettei miehille osata puhua sairauksista ja hoidoista sopivalla tavalla. Näin epäilee psykologi Teemu Ollikainen (HS 7.9.2021). Ollikaisen mukaan yli 80 prosenttia psykologeista on naisia ja korkeakoulutetut naiset ovat heidän yleisin asiakasryhmänsä. Näin puheessa mielenterveyden palveluista äänessä ovat useimmiten naiset. Tästä voi muodostua kupla, joka sulkee ulkopuolelleen miehiä.

Onko miehille riittävästi tilaa puhua tunteistaan, haasteistaan ja heikkouksistaan? Avoimen puheen puute johtaa siihen, että miesten tavat korjata henkistä tai fyysistä pahaa oloa säilyvät ennallaan. Töitä painetaan entistä kovemmin, kehoa rääkätään urheilulla ja loput hoidetaan ryyppäämällä. Jos sitä ennen ei kuolla vitutukseen.

Puheella muokataan maailmaa. Siksi kannustan kaikkia olevinaan noloista vaivoista kärsiviä puhu-maan ja pyytämään apua. Sillä vaikka peräpukamat on perseestä, ei niistä tarvitse yksin kärsiä.

Kommentoi

Hae Heilistä