Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Miinakentällä

Olen alkanut pelätä tilanteita, joissa kaksi erilaista ystävääni istahtaa kanssani samaan pöytään vain siksi, että molemmat tuntevat minut.

Minulla on ystäviä, jotka käyttävät sanoja, joita en itse käytä, ja ystäviä, jotka eivät pidä ihmisistä, jotka niitä sanoja käyttävät. Yksi jos lausuu väärän sanan ja toinen reagoi siihen tavalla, jolla tiedän hänen reagoivan, katseet kääntyvät minuun, ja siitä en kunnialla selviä.

Jos olen hiljaa, olen vastuuta välttelevä vellihousu ja menetän molemmat ystäväni – kuten menetän siinäkin tapauksessa, jos sanon, mitä mielessä sillä hetkellä oikeasti pyörii.

Ja mitä sitten tekisi mieli sanoa?

Toiselle sanoisin, että onko sinun ihan pakko laukoa noita sanoja seurassa, jota et tunne, ja toiselle, että onko sinun ihan pakko olla noin yliherkkä. Siitähän se helvetti sitten pääsisi irralleen.

Saattaa olla, että astuin miinakentälle jo nyt, kun asetuin alttiiksi oletukselle, että pidän joidenkin sanojen käyttöä huonona vain silloin, kun niitä käytetään väärässä seurassa. Turvalliseksi tietämässäni seurassa saatan itsekin lipsauttaa sanoja, joita en julkisesti uskaltaisi käyttää. Sanoista kun on tullut niin räjähdysherkkiä, että julkiselle keskusteluareenalle jos astuu, siellä pitää liikkua tosi, tosi varovasti.

Enkä nyt välttämättä tarkoita millään tietyllä alkukirjaimella alkavaa sanaa, vaan ylipäätään sanoja, joista ei enää haluta erottaa vivahteita.

Kaikki eivät jaa ajatusta, että sanojen loukkaavuus tai loukkaamattomuus riippuu sävystä, jolla sana lausutaan, yhteydestä, jossa sitä käytetään ja siitä, kuka sen sanoo ja kenelle.

Räjähdysherkällä alueella liikutaan, kun keskusteluun vielä liitetään erilaiset vähemmistöt ja enemmistöt ja se, onko enemmistöjen edustajilla oikeus määritellä, mistä vähemmistöjen edustajat saavat loukkaantua, tai onko vähemmistöjen edustajilla oikeus leimata enemmistöjen edustajat pahoiksi vaikkapa siksi, että nämä eivät tuomitse tekstejä, jotka on kirjoitettu omana aikanaan oman aikansa ymmärryksen pohjalta.

Tullaan pelkoon, että nyt kun istun tässä pöydässä tämän ystäväni kanssa, ja nyt kun ovesta näkyy astuvan sisään tuo toinen ystäväni, niin voi kun tuo nyt ovesta sisään tullut näkisi jossakin toisessa pöydässä jonkun toisen ystävänsä ja menisi hänen seuraansa.

Tänä kummallisena aikakautena pitää eri seurueissa osata korostetusti aistia erilaisia herkkyyksiä, ja vaikka kuinka varoisi, saattaa huomata astuneensa viritetyn panoksen päälle.

En viitsi valittaa, että enää ei saa sanoa mitään. Kyllä saa. Viisas vain miettii, mitä sanoo ja missä ja arvioi, mitä kaikkea on valmis kestämään.

Huomaavaisuutta on jättää sanomatta sana, jonka tietää loukkaavan toista, mutta pelko panoksen räjähtämisestä voi toisalta estää rakentavankin keskustelun.

Kommentoi

Hae Heilistä