Modernimpia perinteitä?
Vuodenvaihteessa 2000 istuin paukkupakkasella potkurin kyydissä kädet korvilla, koska rakettien pamaukset tuntuivat silloin niin kovaäänisiltä. Kuulemma taivaalle räjäytettiin silloin numerot 2000, mutta sitä yksityiskohtaa en itse muista. Voin kuitenkin sanoa, että olen ollut todistamassa vuosituhannen vaihtumista, ja jopa muistan sen.
Ehkä joskus mummona kerronkin tuleville sukupolville, että tepä ette tiedäkään, millaista oli, kun uutenavuotena ammuttiin ilotulitteita taivaalle.
Uudenvuoden ilotulitus on muodostunut päässäni niin romantisoiduksi, että se on ollut aivan viime vuosiin saakka itselleni yksi loppuvuoden kohokohdista – ovathan raketit väreineen, äänineen ja räiskyvine kipinöineen ilo silmille (ja kameralle).
On kuitenkin ollut pakko myöntää, että tapa on turha, kuormittaa luontoa, aiheuttaa vaaratilanteita ja ennen kaikkea herättää pelkoa eläimissä. Oma hedonistinen tarpeeni nähdä ja kokea jotakin esteettisesti ainutlaatuista ei riitä syyksi jatkaa perinnettä.
Ja niin se maailma vain muuttuu: nyt tuntuu älyttömältä ajatella, että turvavyö ei ole joskus ollut autossa pakollinen, että Suomen teillä ei ollut yleisiä nopeusrajoituksia vielä 1970-luvun alussa ja että sisätiloissa on saanut poltella tupakkaa niin paljon kuin sielu sietää. Kaikilla näillä muutoksilla lienee ollut omat vastustajansa, mutta tuskinpa kukaan voi enää väittää, etteivätkö uudistukset olisi olleet muutoksia parempaan.
Viime vuonna Joensuussa ei järjestetty lasten ilotulitusta koronan vuoksi, ja tänä vuonna ilotulitukset korvaa loppiaiseen saakka keskustassa oleva Talven taikaa -valotaideteos.
On ollut hienoa nähdä, miten Joensuun kaupunkikeskustaa on kehitetty joulun alla: Valotaideteoksen lisäksi joulutori karuselleineen avautui viime viikolla tuoden keskustaan elämää ja tunnelmaa ihan uudella tavalla.
Kaikesta tästä panostuksesta huolimatta sisäinen lapseni kaipaisi jotakin yhteistä, ihmisiä kokoavaa ja loppuvuoden huipentavaa perinnettä myös uudellevuodelle.
Ilotulitus sen ei kuitenkaan tarvitse olla, ja onneksi tapoja korvata raketit olisi monia; muistan katselleeni kerran Hampurissa suihkulähteen yläpuolelle heijastettua valo- ja äänishow’ta, joka oli vähintäänkin yhtä vangitseva kuin perinteinen ilotulitus. Espoon kaupunki toteutti laservaloshow’n uudenvuodenaattona 2018, ja Ruotsissa tässä asiassa ollaan ilmeisesti Suomea muutama askel edellä, sillä valoshow on korvannut ilotulituksen maassa jo kymmenissä kaupungeissa ainakin ennen koronaa.
Valoesityksen hintalappu olisi kuitenkin kova, eikä sellaisella ilotulituksen korvaaminen suinkaan olisi yksiselitteisesti ekologisempaa.
Kaupungit ja yhteisöt kuitenkin tarvitsevat jotakin, jota odottaa ja joka tuo ihmisiä yhteen. Ovathan ilotulitteiden muodossa taivaalle haihtuvat miljoonatkin osaltaan todiste estetiikan ja yhteisöllisyyden tuottamasta onnellisuudesta.
Silmävammoja, karkailevia lemmikkejä ja eläinten rauhoittavia lääkereseptejä ei kuitenkaan tarvita enää enempää.
Kommentoi