Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Kunhan et itseäsi tapa

Hei sinä siellä, sinä synkkyyteesi vaipunut nuori. En tiedä, millä taikasanalla saisin sinut kuuntelemaan tällaista keski-ikäistä kukkahattutätiä, mutta kokeilen silti.

Jos nyt tuntuu, että et jaksa enää yhtään, minulla on yksi pyyntö: jaksa silti. Vaikka ystävä olisi puukottanut selkään, vaikka olisit joutunut kaveriporukan ulkopuolelle, vaikka joku nolaisi sinut somessa, vaikka koulu olisi ahdistavaa ja vanhemmat täydellisiä typeryksiä. Ja vaikka tuntuisi, ettei tulevaisuudessa ole yhtään valoa näkyvissä.

Se nimittäin menee ohi, usko pois.

Vaikka me aikuisiksi varttuneet muka kaipaamme nuoruutta, se oikeasti on aika raastavaa aikaa. Ikävuosiin 12–18 saattaa mahtua ihmisen raskaimmat vuodet.

Mutta tämä on lohdullista, sillä nuoruus on vaiva, joka menee ohi jokaisella. Vaikka vuosi on pitkä aika ja viisi vuotta ikuisuus, aika kuluu kuitenkin. Tulee kevät, hetkessä taas syksy.

Jos nyt tuntuu, että et koskaan pääse vanhempien määräysvallan alta, pois kiusaajien keskeltä koulusta, etkä ikinä löydä seurustelukumppania tai onnistu missään, olet ainoastaan väärässä.

Kun vielä vähän aikaa jaksat, olet yhtäkkiä vuoden tai kaksi vanhempi. Seuraavassa hetkessä saat jo itse päättää missä asut, kenen kanssa. Voit karistella tomut kantapäistä ja haistattaa huilut kaikille niille idiooteille, jotka pilaavat elämäsi juuri nyt. Ja aivan takuulla löydät uusia ihmisiä, joiden kanssa voit parantaa maailmaa, ryhtyä mihin vain, kokea kaikkea, mikä tekee elämästä ihmeellistä ja hienoa.

Suomessa noin sata nuorta tekee vuosittain itsemurhan. Luku on kammottava. Jokaisen numeron taakse kätkeytyy jokin tragedia: usein kiusaamista, ahdistusta, masennusta, vaikeuksia kotona tai kaveriporukassa.

Läheskään aina kukaan ei edes tiedä, miten synkissä vesissä nuori kulkee, ennen kuin kaikki on myöhäistä. Eikä yhtään mikään maailmassa ole niin turhaa kuin nuoren ihmisen kuolema.

Nuorten itsemurhat ovat meille mediassa vaikeita. Joensuussa tapahtui kymmenisen vuotta sitten itsemurhien aalto, jossa lyhyen ajan sisällä kolme tai neljä nuorta päätti päivänsä samalla tavalla, hyppäämällä erään korkean rakennuksen katolta. Tapauksista tiesivät takuulla kaikki tuon ikäluokan nuoret, mutta asia piti julkisesti vaieta. Itsemurhilla on tapana levitä; kun yksi ”uskaltaa”, saattaa toinenkin saada typerää rohkeutta tehdä saman perässä.

Vaikka tekisi mieli kirjoittaa uutisia asiasta – ei siksi että haluaisi mällätä ihmisten kohtalolla, vaan siksi että yhteisö heräisi tilanteeseen – ei oikein voi. Riski on liian kova.

Kuolleet eivät tule koskaan takaisin. Oletettavasti kukaan ei katsele pilven päältä hautajaisissa itkeviä sukulaisia tai kiusaamista katuvia koulukavereita.

Toisten ihmisen vuoksi on siis turha itseään tappaa. Ja itsensä vuoksi ei ainakaan kannata: elossa olo on ainoa mitä meillä kellään lopulta on. Ja aina kannattaa jaksaa, edes huomiseen. Koskaan ei tiedä, miten paljon parempi päivä se jo onkaan.

Kommentoi

Hae Heilistä