Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Eihän se meihin

Sota. Kuinka erilainen maailma olikaan vielä viikko sitten? Yksi kulkutauti toki kuritti edelleen, mutta miten valoisaa kaikki olikaan – ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Nyt rinnan päällä on raskas möykky, joka kuristaa kurkkua, saa välillä suorastaan haukkomaan henkeä ja tuntuu pyöräyttävän sisuskalut ympäri. Moni meistä miettii sotaa, ukrainalaisia, lapsia, ohjusiskuja, tankkeja ja ydinaseita heti herätessään aamulla ja viimeiseksi illalla.

Yhteinen 1300 kilometrin maaraja arvaamattoman jättiläisen kanssa tuntuu sekin aivan erilaiselta kuin vielä viime viikolla. Vaikka itäraja juuri nyt on ilmeisen tyhjillään rajan tuolla puolen, vain aika näyttää, miten maailma makaa kohta.

Viikonloppuna törmäsin pitkästä aikaa Joensuussa rasismiin. Ravintolan viereisessä pöydässä istui nuoria naisia, jotka puhuivat keskenään venäjää. Toisessa pöydässä ruokaili puolestaan venäläisperhe, jonka lapset leikkivät oman jälkikasvuni kanssa sujuvasti ilman yhteistä kieltä.

Lähistöllä istui suomalaispariskunta, joka tuijotteli seurueita kulmien alta. Kun sopiva hetki tuli, ryssitteli mies näitä ihmisiä kovaan ääneen.

Jähmetyin tilanteessa perisuomalaiseen tapaan, joten sanon sen nyt näin lehden välityksellä: näillä nuorilla naisilla, tuolla lapsiperheellä eikä kellään muullakaan Suomessa asuvalla venäläisellä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Ukrainassa tapahtuu.

On täysin tuomittavaa uhata tai hyökätä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole mitenkään vastuussa siitä, mitä Vladimir Putin hallintojoukkoineen tekee. Itse asiassa se – länsimaisten viha tai rasismi venäläisiä kohtaan – sataa juuri Putinin laariin ja tukee hänen propagandaansa.

Joka puolella Suomea pohditaan nyt, mitä jos Venäjä valloituskiimassaan lähtee seuraavaksi suorinta tietä länteen. Erityisesti ajatus on läheinen meille, alle 100 kilometrin rajalta asuville. Yhtäkkiä isovanhempien tarinat jätetyistä kodeista, pihaan ammutuista kotieläimistä ja raskaasta luopumisesta tulevat niin lähelle, että sydäntä kylmää.

Eihän tämän pitänyt olla mahdollista! Ei meille, rauhanajassa kasvaneille, sivistyneen, vapaan ja avoimen Euroopan lapsille.

Ja siinä se nyt seisoo, sota. Melkein nurkan takana. Kaikkine kauhuineen ja pelkoineen.

Runoilija Eeva Kilpi on kirjoittanut asiasta niin upeasti, että se on syytä jakaa:

Äidit huutakaa.

Kehtolaulujen asemesta huutakaa.

Huutakaa suoraa huutoa

kaikkialla maapallolla yhteen ääneen.

Naiset huutakaa.

Pysäyttäkää liikenne, tehtaat, aseitten valmistus,

unet.

Seisokaa keskellä toreja ja teitä

ja huutakaa.

Huutakaa vuoteissa, synnytyspöydillä, keittiöissä, pelloilla, kouluissa, toimistoissa ja kaupoissa.

Huutakaa kädet kohotettuina: –Ei!

Ei, ei, ei.

Ei sotaa!

Kommentoi

Hae Heilistä