Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Juni Sinkkonen

Ajatuksia parempaan huomiseen

Elämme aikaa, jona yhteisöllisyyden ja myötätunnon merkitys on painavimmillaan. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kaventavat ihmiskunnan sekä muiden lajien elinehtoja, sodat riistävät perusturvallisuuden tunnetta ja monien elämä jää konfliktien jalkoihin – puhumattakaan ahdingosta, jota pandemia aiheuttaa.

Kriisien riuhtoessa maailmaa on ymmärrettävää ja tervettä tuntea ahdistusta, pelkoa ja surua. Lohdullista on se, että näiden tunteiden kääntöpuolena on rakkaus. Suren, koska välitän. Olen huolestunut, koska minulla on kaunis kyky kokea myötätuntoa.

Epävarmuuden ja huolen kyllästäminä päivinä tunteiden hyväksyvä kohtaaminen on kultaakin kalliimpaa. Ahdistusta ei tarvitse ajaa pois, vaan sen, kuten muidenkin tuntemusten, voi ajatella olevan tärkeä viestintuoja: se kertoo siitä, mikä meille on tärkeää. Niiden siivittämänä voi kysyä itseltään: Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Olisiko rauhoittava metsäkävely, mielihyvähormoneja buustaava jumppatuokio tai kenties päiväunet paikallaan?

Entä mitä voisin pyytää läheisiltäni, jotta minulle tulisi turvallisempi olo – halauksen tai vaikka yhteisen kahvihetken?

Sotien ja muiden kriisien todistaminen kaukaa voi herättää syyllisyyden tunteita, kun oma arki rullaa melko normaalisti eteenpäin, eikä välitöntä hengenhätää ole. On kenties suurta halua auttaa kaukana olevia kanssaihmisiä, mutta olo voi olla avuton ja voimaton.

Lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen, uhreja tukevan ja oikeaksi varmistetun tiedon levittäminen somessa sekä läheisten huolten kuuleminen voivat olla hyviä väyliä lisätä merkityksellisyyden tunnetta.

Henkilökohtaisesti minulle tuottaa suurta lohtua erään ympäristöaktivistin lausahdus: merkityksellistä elämää voi elää millaisessa maailmassa ja tulevaisuudessa tahansa.

Me voimme usein olosuhteista huolimatta päättää tehdä hyvää muille ja itsellemme. Voimme päättää vaalia kauniita asioita ja rakkaudellisuutta, vaikka maailmassa myllertäisi ja epätoivo värjäisi välillä horisonttia.

Minulle tuottaa näinä päivinä suurta lohtua myös ymmärrys siitä, että en kuulu pelkästään ihmisyhteisöön, vaan olen osa ihmiskuntaakin laajempaa elonkehän yhteisöä.

Ihmistä suurempi luonto kulkee aina rinnallani, vaikka kokisin ajoittain olevani yksinäinen ihmisten keskellä. Esimerkiksi kävelyt lähiluonnossa ovat saaneet tämän ajatuksen siivittämänä aivan uudenlaisen merkityksen.

Luonto ei ole jotakin vierasta, ihmisistä perimmäisellä tavalla erilaista, vaan kirjava joukko mitä ainutlaatuisimpia kanssakulkijoita.

Lähimetsäni ei puhu minulle sanoin, mutta se puhuu silti voimallisesti, lohdullisesti. Se tarjoaa kuuntelevan läsnäolonsa. Ja minä teen parhaani kuunnellakseni sitä takaisin.

Kommentoi

Hae Heilistä