Ruokarauhan muille suon

”Siinä on oikea työmiehen annos.”

”En kyllä ikinä laittaisi noin paljon salaatinkastiketta!”

Sanoisitko näin lounaspöydässä tuttavalle tai työkaverille? Toivottavasti et, mutta moni sanoo. Ja sanoo paljon pahempaakin.

Seurasin hetki sitten somessa räiskähtänyttä keskustelua siitä, millaiseen kommentointiin ihmiset ovat törmänneet ruokapöydässä.

Ilmeistä on, että naisten annoksia arvostellaan. Erityisesti ronskit annoskoot herättävät halun sanoa jotain. Vaikka lautanen olisi täytetty pääasiassa kasviksilla ja juureksilla, voi kommentti olla, että miten sinä et liho, kun syöt noin paljon.

Keskustelun perusteella näytti siltä, että moni ei tunnu tajuavan, että fyysistä työtä tekevä tai reippaasti treenaava nainen(kin) saa syödä isoja annoksia, ettei nälkä yllätä hetkessä.

Isoihin annoksiin on tosin lupa kaikilla: myös ylipainoinen tai vanha ihminen saa syödä kunnollisen lautasellisen ruokaa. Ja yhtälailla pienen annoksen ruokaa saa syödä minkä kokoinen, ikäinen tai näköinen ihminen tahansa.

Ruokasuhde on monelle meistä herkkä. Pystyn itse muistamaan oitis ainakin viisi kommenttia elämäni varrelta, jotka joku pölkkypää on heittänyt annoksistani tai ruokavalinnoistani. Vaikka toinen ei tarkoittaisi sanomisellaan pahaa tai oikeastaan yhtään mitään, voi yksi ikävä kommentti jäädä jäytämään vuosiksi ruokalautasen äärellä.

Erityisen herkkä aihe ruoka on nuorille. Kouluterveyskyselyssä moni nuori paljastaa, että ei ilkeä ottaa ruokaa riittävästi kerralla tai hakea sitä lisää, koska joku voi kommentoida.

Kasvuikäisen nuoren lounas saattaa pahimmillaan olla muutama salaatinlehti ja tomaatinviipale ja yksi kasvispulla. Eipä ihme, jos iltapäivällä huippaa ja oppitunnille meinaa nukahtaa istualleen.

Me ihmiset olemme erilaisia biorytmiltämme: toinen syö pääosan päivän energiastaan aamupäivän aikana, toisen nälkä nousee vasta illaksi. Siksikään ei kannata yrittää päätellä mitään toisen ihmisen annoksesta.

Ravintolapöydässä on rasittavaa olla niiden ihmisten seurassa, jotka jo puolikkaan annoksen jälkeen ilmoittavat, että ai kauheeta kun olen täynnä, eihän näin isoa annosta jaksa millään syödä. Jotenkin olo on kuin suursyömärillä, jos siihen kommentoi, että ai, minä meinasin kyllä vielä jälkiruuan tilata...

Jos nyt tuntuu, että onko tämäkin asia näin vaikea tai eikö tästäkään saa maailmassa puhua, kannattaa hetkeksi pysähtyä miettimään, miksi toisen ihmisen ruokaa pitäisi kommentoida. Ihminen itse ruokansa hampaissa jauhaa, vatsalaukussaan sulattaa ja mukanaan sisuksissaan kantaa. Voikohan mikään olla henkilökohtaisempi prosessi?

Tyttäreni päiväkodissa ruokailu aloitettiin joka päivä näin: Kattila ja vuoka, täältä tulee ruoka, lusikkaan kun tartun, suureksi mä vartun. Leivän syön, maidon juon, ruokarauhan muille suon.

Ei lienee mahdotonta meille isommillekaan ruokailijoille.